Elämänsä levyn esittelevä Elsa Vilen on uusi turkulainen indieartisti, joka debytoi marraskuussa Legenda-singlellään. Elsa on laulanut pääasiassa cover-kokoonpanoissa, kuten Villain’s Inn:ssä, mutta on viime aikoina keskittynyt ennen kaikkea oman musiikin tekemiseen.
Biisejä Elsalla onkin useita työn alla, kantavana teemana rajat ja rajallisuus, niin jaksamisen, elämän ja ihmissuhteiden näkökulmasta, kuten myös erilaisten raamien näkökulmasta, joita yhteiskunta ja ihmiset toisilleen asettavat. Tähänastinen kirjoittamisprosessi on ollut jonkinlaista reflektointia siitä, miten rakentaa itse omat raamit ja erottaa ne muiden olettamuksista. Meistä jokainen on paljon laajempi kokonaisuus, kuin yksikään ulkoapäin annettu rooli. Kepeämpiäkin aiheita on luvassa, mutta ikuisuushaasteena voidaan pitää sellaisen puhtaasti huolettoman riemurallin kirjoittamista. Legendalle on tekeillä vielä musiikkivideo Pakopiste Productionsin toimesta, kuvaukset pidetään tammikuun loppupuolella.
Elämäni levy
Elämääni eniten vaikuttaneen albumin valinta tuntui aluksi vähän haasteelliselta, koska tietenkin niitä on todella monta. Lapsena meillä ei juurikaan kuunneltu radiota, mutta mulla on ollut alakoulusta asti varsin kattava levyvalikoima ja musiikkia on kyllä tullut luukutettua. Vaikka mä teininä sekosin Beatlesistä, kuin 60-luvun nuoret konsanaan ja laulutunnit aloitettuani löysin rapakon takaa itselleni suuria vaikutteita, kyllä selkeä vastaus löytyy paljon lähempää. Eniten elämääni ja haluuni päätyä musiikin pariin on vaikuttanut Nylon Beat, joka oli mulle maailmaa suurempi bändi aina siitä asti, kun joskus kahdeksan vuotiaana näin heidän keikan Viking Cinderellalla.
Se oli kertaheitolla menoa, monien muiden ikäisteni tavoin sain ihailtavakseni upeat esikuvat ja kristallinkirkkaan käsityksen siitä, mikä musta tulee isona. Pidin huolen että sain käsiini kaikki naikkari-levyt ja opettelin biisien sanoja ja lauluniekkuja ulkoa huolellisemmin, kuin yksiäkään koululäksyjä. Olin todella syvällä Nylon-huumassa, kun koitti joulu 2001 ja lupaavan mallisesta lahjapaketista kuoriutui Extreme-levy, joka oli jollain tapaa käänteentekevää.
Extremessä ei enää laulettu kaipuusta, rakkaudesta tai sydänsuruista samalla tavalla kuin aiemmassa tuotannossa, vaan biisit huokui enemmän sellaista, että mikä tahansa ei sitten kelpaa mulle – energiaa. Jotenkin sellainen naisen itsenäisyys ja toimijuus oli nyt ensisijaisempaa, kuin ennen. En tietenkään osannut sitä tuolloin analysoida niin, mutta tuohon aikaan, ainakaan mun piireissä Nylon Beat tai ylipäätään mitkään lilat ja vaaleanpunaiset mimmien jutut ei ollut minkäänlaisessa arvossa ja mulle naureskeltiin paljonkin siitä, että fanitin naikkareita. Mulla oli samalla vähän korni-fiilis ku en kuunnellu muiden mielestä hyvää musaa, mut samalla tuntui kerrassaan käsittämättömälle, että kaikki ei rakastaneet Nylon Beatia. Muistan hetkiä, jolloin tankkasin suuren tunteen vallassa NB:tä repeatilla ja vähän surin muiden puolesta, että he, jotka eivät viitsi edes kuunnella, eivät tiedä millaisesta kokemuksesta jäävät paitsi.
Extremen myötä joku fanitus-häpeän osa putosi pois. Extremessä on jotain sellaista, (inhoan tätä sanaa, mutta) rock-asennetta, ja sellaista mallia, että kyse ei ole siitä kelpaanko minä, vaan kyse on siitä, että kelpaatko sinä. Todella tervetullutta mallia 2000-luvun alun mimmeille. Biisien maisemat ovat toki baareissa, bailaamisessa ja aikuisten välisissä ihmissuhteissa, joihin lapsella ei ole sillai tarttumapintaa, mutta asenne välittyi. Ja sellainen tahtotila ja vaativuus korostui, sen sijaan et kaivataan jotakuta tai podetaan sydänsuruja. Muistan hihitelleeni ystäväni kanssa joitain lyriikoita, että “apua voiko noin sanoa” ja “onpa röyhkeetä et noi näyttää keskaria yhdessä kuvassa”. Levyn isoin sinkku Anna mulle kiteytti hyvin jo tätä meininkiä.
Levyn saundimaailma ylipäätään vei Nylon Beatin sellaiseen vähän rosoisempaan suuntaan, poppia ja nylonsaundia uskollisesti yhdistellen. Edelleen nautin suuresti levyn riffeistä, kylmistä synasaundeista ja sähkökitarasta. Maailma on pyörinyt valtavasti eteenpäin levyn jälkeen mutta äänimaailmat on ainakin omissa korvissani kestänyt hienosti aikaa.
Levyn biiseissä korostui myös uudempi puoli Jonnan ja Erinin ilmaisussa, laulu oli monipuolistunut ja biiseissä Shut up ja Multa tulta saa ja lempibiisissäni Moka muhun teki lähtemättömän vaikutuksen sellainen ponnekkaampi ja rajumpi, suorastaan raspinen laulutyyli. Mulle tuli ekaa kertaa oivallus että haluan myös laulaa tolleen lujaa, ja myöhemmin laulutunnit aloitettuani ja tutustuttuani mm. Christina Aguileran musiikkiin tämä ajatus vahvistui ja omaksuinkin sellaisen täysillä palkeilla laulamisen omaksi tyylikseni, josta oli sitten hyvä lähteä laajentamaan ilmaisua myöhemmin.
Albumin kansitaide ja promokuvat ovat tärkeä osa kokonaisuutta, värimaailma ja meininki miellyttää edelleen. Jonna ja Erin oli kuvissa mielestäni jotenkin khuulimmin kuin ennen. Lapsena kärsin valtavasti pyöreistä kasvonmuodoistani, ja tässä voinen tunnustaa, että opettelin pitämään poskiani hampaiden välissä “vaivihkaa”, jotta kasvoni näyttäisi kapeammilta ja täten pystyisin paremmin larppaamaan Eriniä. Voi luoja, se varmaan ajoikin hienosti asiansa.
-Elsa Vilen
