Verrazzano-levymerkin isäntä Juha Vauhkonen avaa meille elämänsä levyä, Patrick Cowleyn HI-NRG-disko-klassikkoa Megatron Man.
Pyydettiin valitsemaan ”paras tai suosikki LP”. Mietin asiaa pitkään, ja totesin että saattaa olla mahdoton tehtävä! Itselläni on monessa eri musiikkityylissä suosikkilevyjä, että niistä voisi valita kullekin omat genresuosikkinsa.
Lisäksi tajusin, että 90-luvun puolivälistä asti olen ollut enemmänkin maksisinkkumies, kokopitkiä on matkaan tarttunut suhteessa vähemmän. Toki niitä on, mutta täydellisiä kokonaisuuksia pitää sitten miettiä oikein tunteella.
Sitten tajusin, että ainakin yksi LP ansaitsee tulla mainituksi omassa musahistoriassani! Oikeastaan sen ansiosta harrastukseni otti vahvan sivuhaaran tekno- ja housepohjaisesta jumputusmusiikista kohti HI-NRG:iä ja italodiskoa.
Taisi olla vuosi 1996 tai 1997, kun kävin taas Malmilla kirpputorilla penkomassa levylaareja. Herranjumala, siellä oli valtavat määrät jonkun DJ:n jäämistöä myynnissä! Harmikseni ne levyt eivät kauaa siellä viipyneet kun olivat jo kadonneet tyyliin seuraavana päivänä. Olin täysin P.A. tuon aarrekasan edessä, mutta yhden levyn ostin kannen ja viban perusteella.
Se oli Patrick Cowleyn – ”Megatron Man” LP.
En tiennyt artistista mitään, mutta mystinen kansi vaikutti mielenkiintoiselta. Jotenkin siitä huokui joku toismaailmallinen -kenties hedonistinen- energia. Lopputulos oli, että kotona heti ensimmäinen biisi jysäytti mielen sijoiltaan ja stereoiden volume nousi heti uhkaaviin tasoihin! Tässä lyhyt yhteenveto ja ajatuksia joita biiseistä silloin tuli, sekä reflektiota tätä kirjoittaessa:
”Megatron Man” – Levyn nimibiisi ja ehdoton diskotykki. Tässä iski eniten se fiilis, että kyse on jostain melkein arkaaisesta, mutta samaan aikaan ehdottoman futuristisesta musiikista. Sekoitus robottimaista liverumpua, synasoundeja, talk-box box vokaaleja sekä kummaa, melkein itämaista menoa.
Vaikka tässä ei mitään muuta lauletakaan kuin biisin nimeä, välittyi seksuaalinen energia erittäin vahvasti kaikesta kuullusta. Tämä on supersankariviittaan puettua gay-diskoa puhtaimmillaan. Tavallaan biisin primitiivisyys erotti tämän aiemmin kuulemastani disko- ja klubimusiikista. Oli helppo tulla konemusasta tämän äärelle kuin kadoksissa olleeseen kotiinsa.
”Sea Hunt” – Biisin nimi tulee saman nimisestä TV-sarjasta, ja kuulemma Cowley oli skidinä ihaillut sarjan salskeaa pääosanesittäjää. Kappale on levyn rauhallisin, ja jotenkin oikein tyyppiesimerkki Cowleyn San Francisco stonerdisko-soundista. Leijuvia heleitä syna-ääniä, eteerisiä naisvokaaleja, jännä eksoottinen ja viettelevä tunnelma. Samoin svengaava bassolinja on artistille ominainen, ja tuo heti letkeän tunnelman.
Nyt kun tietää artistin historiaa ja tuon ajan San Franciscon kuvioita, voi olla aika varma että muutamakin jointti on palanut ja tämä soinut jossain eroottisissa kylpylöissä hommien taustalla… Nykyään tätä voi soittaa ihan hyvin vaikka terassiväelle ja tunnelma piristyy. Nyt kuunneltuna tämä kuulostaa myös sellaiselta, että olisi voinut soida ihan hyvin jossain italialialaisessa 70-luvun eroottisessa giallo-elokuvassa.
”Teen Planet” – Tämä on levyn kokonaisuudesta irtonaisin kappale. Kyseessä on ajalle tyypillistä San Franciscon skenessä ollutta wave-poppia kevyillä punk-vaikutteilla. Tempo on kova, ja voi hyvin kuvitella että tämän tahtiin on kenties pogottu angstisten nuorten diskoissa. Taitaa olla melko kieli poskessa tehty irvailu keskiluokkaiselle ahdistukselle, jossa harvinaisesti Patrick itse laulaa vokaalit! Ihan mainio kuriositeetti, jossa on kuitenkin artistille tunnusomaista energisyyttä ja varsinkin synasoolo on aina tunnistettava. Cowley teki diskon ohella kokeellista ja wave-tyylistä musiikkia, kuin ihan soundtrackeja pornoelokuviinkin.
Huom: Tämän kappaleen sijasta alkuperäisessä LP:n jenkkiversiossa on hitti ”Menergy”.
”Get A Little” – Vahva groove, joka sai yllättäen soittoaikaa Chicagossakin ennen house-skenen läpimurtoa. Orastavan 80-luvun kätketyt intohimot manifestoituvat tässä messevästi ja lupaavat antaa kaikille jotka tajuavat vain pyytää. Soundit tottakai priimaa synavelhoilua, ja nyt kuunnellessa korostuu entisestään se, miten paljon biisi tukeutuu Jo-Lo naisparivaljakon vokaaleihin. Ehkä levyn tavallaan soitetuin kappale ns. perusdisko- ja klubikuvioissa.
”Lift Off” – Ylösnousemusdiskoa avaruudellisiin sfääreihin. Bassopulputus ja synasoundit jälleen erittäin tunnistettavat, samoin perkussiokilkutukset. Stoner-vibat tässä myös hyvin vahvat. Ehkä tämän biisin kohdalla levyä kuunnellessa viimein tajusi sen, että tämä soundi on oma juttu josta on pakko selvittää kaikki mahdollinen! Esim. mikä oli kansiteksteissä mainittu The Automatt-miksaamo? Kuka soitti tällaisia levyjä Suomessa? Saako tätä jostain lisää? Mielikuvat 80-luvun alusta ja paremmista, rennommista diskoajoista pulppusivat mieleen kuin biisin bassolinja.
”Thank God For Music” – Levyn päätösbiisi joka kiteyttää edellä kirjoittamani: Luojan KIITOS musiikista! Meno on tavallaan pirtsakka, mutta samalla tässä on haikea fiilis. Ei ole enää 70-luvun ylipirteää diskokulttuuria, ollaan siirrytty uudelle vuosikymmenelle. Kai tähän voi lukea halutessaan sen varsinaisen takaiskun jonka diskokulttuuri koki Amerikassa ja homma meni maan alle takaisin juurilleen. Jo-Lo duo todistaa laulullaan jälleen, että he olivat olennainen osa ns. Cowley-soundia. Vaikea kuvitella tätä musiikkia ilman heitä.
Pian tämän rakkaan uuden tuttavuuden jälkeen löysin sitten jälleen jostain alelaarista Cowleyn seuraavan LP:n, Mind warpin, ja se oli ihan lopullista menoa sitten!
