Juho Rintarunsala on Etelä-Pohjanmaalta, Teuvan kunnasta maailmaa tähyävä lyyrikko, rumpali ja musiikkivaikuttaja. Myös perheenpään ja työmiehen viitta on hänen tätä nykyä 43-vuotiailla harteillaan nähty. Bändihommia ja sanoittamista löytyy tulojäljistä jo pitkin vuosikymmeniä mutta nyt, Herran vuonna 2025, fokus edellä mainittuihin on voimakkaimmillaan. Joitakin kuunkiertoja sitten julkaistu esikoisrunokirja, sanoitustyöt omiin ja ulkopuolisiin projekteihin sekä Baikal-herrasmiesorkesterin rumpali-organisaattorin rooli kertonevat omaa tarinaansa miehen vallitsevasta tilanteesta.
Miettiessäni itselleni tärkeintä levyä ei kulunut aikaa, eikä tupakkaa. Sitä levyä ei ole. Oli vain C-kasetti, josta ääninauha venyi poikki infernaalisen kuuntelumäärän seurauksena. Tuskin vanhempieni 70-lukuinen musta laatikko – yksöisdekillinen Sanyo-radiokaan – oli tuolle järeää rockmusiikkia sisältäneelle kromikasetille kaikkein hellävaraisin kumppani. Kyseinen äänite fyysisessä olomuodossaan on jo kauan ollut pois tästä näkyvän valon maailmasta, mutta sen sisällön jättämä jälki saa toisinaan edelleen hakeutumaan eri reittejä pitkin siihen musiikilliseen atmosfääriin, jonka aikanaan niin käänteentekevänä koin.
Kaikki sai alkunsa vuonna 1992 Teuvan kirkonkylän ala-asteen liikuntasalin pukuhuoneesta. Itsensä rehtorin pitämän tunnin alkua tuon nyt jo puretun rakennuskompleksin aromikkaimmassa tilassa odottaessamme, itsevarmimmat luokkani oppilaskollegoista äityivät vapauttamaan leipälävistään ääniä. Tovin suu puoliavoimena, mutta hiljaisena kuunneltuani ymmärsin noiden äänten olevan tarkoitettu lauluksi. Vieläpä sellaiseksi, jonka uumoilin kotipirttini pöydälle asetetusta Sanyosta aamuna muutamana kouluun lähtöä tehdessä kuulleeni. Vaikutuin luokkakavereideni paatoksellisesta tulkinnasta hetki hetkeltä lähemmäs hurmosta ajautuen, kunnes… …liikuntatunti alkoi.
Kotiin päästyäni kerroin äidille kokemuksestani ja sopersin tahtovani tuon laulun sisältävän äänitteen omakseni. Vielä tuolloin Jumala taisi olla olemassa, koska äitini nyökkäsi hyväksyvästi ja ehdotti että ostaisimme sen niillä markoilla, mitä olin niskuroiden tekemistäni kotitöistä tienannut. Päiviä kului ja olin jo luopunut toivosta, tahtoen vain unohtaa, kunnes varoittamatta sain kuulla että jääkaappi- pakastin suuressa vajavaisuudessaan oli kehottanut äitiäni laittamaan Ford Escortin lämmitykseen päivittäistavarakaupassa käyntiä varten. Myös minut kutsuttiin mukaan ja muistini virkistyessä aloin käsittämään mitä se merkitsi.
Kaupassa kirosin mielessäni myymälän infrastruktuuria, joka pakotti musiikkiosastolle halajavan kulkemaan pitkin sokkeloisia käytäviä, halki monenkirjavien osastojen, ohi tarjoustuotteita hypistelevien isoäitien, aina kassalinjaston liepeille saakka. Katseessani nuoren pojan haurasta uhmaa saavuin lopulta kasettivalikoiman ääreen ja tuokion etsittyäni löysin sen, mitä kohti olin koulun liikuntasalin pukuhuoneesta saakka kulkenut. Kun kerroin vielä murtumattomalla tenorillani myyjättärelle, mikä kasetti tulisi käyttööni tuosta varkauksia estävästä telineestä rahaa vastaan vapauttaa, en tiennyt mihin kaikkeen se johtaisikaan. En tiennyt että tuo kasetti veisi minut kyseisen orkesterin kymmenille keikoille, sanelisi tulevien vuosikymmenten musiikkimakuni pääpiirteet, viettelisi itsenikin mukaan orkesteritoimintaan ja lopulta kuljettaisi kirjoittamaan sanoituksia keulahahmon soololevyille. Kaikesta tuosta olin tuolloin autuaan tietämätön, mutta tiesin mitkä kaksi sanaa oli sanottava ohjeeksi lukkoja aukovalle kaupantädille. Popeda Svoboda.
– Juho Rintarunsala
