Elämänsä levyn esittelee tällä kertaa toimittaja Niko Ikonen Inferno Magazinesta.
On todella vaikea valita vain yhtä elämäni levyä, sillä musiikkimakuani ovat muovanneet niin monet itselle tärkeät albumit. Joskus kasarin pilttivuosina löysin Alice Cooperin, AC/DC:n ja vastaavat legendat, mutta pian kuvioihin tuli King Diamond rajulla Conspiracyllaan. Eikä siinä mennyt kauaa, kun Kreator, Rigor Mortis, Massacra ja muut rässikiekumiset nousivat soittolistoille.
Mutta maailma on kuitenkin muuttuvainen. Trendit tulevat ja menevät. Death metalin ja kassutreidauksen saloihin syvennyin aivan ysärin alussa. Deicide, Bolt Thrower, Napalm Death, Obituary, Autopsy, Cancer, Entombed, Desultory, Dismember, Fear Factory, Suffocation, Death ja kumppanit pyörivät aamusta iltaan vinyyli- ja kassupyörittimissä.
Ensimmäinen keikkani oli muuten Campaign for Musical Destruction Tour, eli Obituary, Napalm Death ja Dismember Lepakossa vuonna 1992. Isäni joutui ajamaan krapulaisen pikku-Nikon riparille päivän myöhässä, koska halusin tälle keikalle. Kiljua meni. Kjeh.
Asuin Helsingin Pitäjänmäessä, jossa järkättiin ysärin alussa useita metallikeikkoja paikallisella nuokkarilla. Mitähän siellä kävi? Abhorrencea ja vastaavia kulttibändejä. Se oli kovaa ajoa! Kiljua meni paljon. Kjeh.
Mutta palataanpa takaisin asiaan.
Death metalin ilot eivät nimittäin kestäneet montaa vuotta, kun sain kopioitua kassulle Impaled Nazarenea, Burzumia, Mayhemia, Rotting Christia, Varathronia, Darkthronea, Emperoria ja muita ysärin alun toisen aallon pioneereja. Maailma muuttui mustemmaksi. Myös oma maailma muuttui pimeämmäksi.
Etsin koko ajan raskaampaa ja rajumpaa kamaa. Porttihuumeteoria on tosi.
Kuuntelin siinä sivussa vielä muun muassa The Doorsia, The Cranberriesiä, Kingston Wallia, Ozric Tentaclesia, The Future Sound of Londonia ja kaikenlaista muuta psykedeliaa ja kevyempää kamaa, mutta noin muuten black metal vei täysin mennessään. Kuuntelen muuten edelleenkin näitä vanhoja suosikkejani.
Kotitekoinen ”vinkku” maistui, sätkää paloi ja toki siinä tuli tehtyä vähän kaikenlaista muutakin, mutta elämäni soundtrack oli lähinnä pimeyttä, pahuutta, Saatanaa ja psykedeliaa. Sekoilua, sikailua ja rähinää. Taistelua valoa vastaan. Pahuutta.
Levyjäkin jaksoin vielä näinä aikoina keräillä jonkin verran. Minulla on edelleen näitä ysärin alun ja puolivälin kulttilevyjä vinyylinä. CD:itäkin on tallessa vielä jonkin verran. Joitain muistoja tältä ajalta on siis jäänyt.
Omat bändihommat tulivat kuvioihin yläasteella, ja uppouduin vielä syvemmälle black metalin saloihin. Muu musiikki sai jäädä vuosikausiksi, kunnes taas vasta joskus reilu parikymppisenä löysin uudelleen muut genret. Toisaalta löysin samalla myös neofolkin, neoklassisen, ambientin ja vastaavanlaiset erikoisemmat skenet siinä sivussa.
Musiikin suhteen olen nykyään melko kaikkiruokainen. Jopa se paljon parjattu räppi maistuu, kunhan se on vain tarpeeksi synkkää ja vihaista. Jedi Mind Tricks, Immortal Technique ja mitä näitä on. Ghettoväkivalta toimii aina.
Kuten musiikkihistoriastani on helppo päätellä, on yksi yksittäinen levy todella hankala nostaa esille, koska olen elänyt niin monta erilaista vaihetta. Toisaalta ehkä juuri sen takia sellaisia ikisuosikkeja on jäänyt rinnalleni useita.
Mutta ehkä on yksi ylitse muiden. Sellainen levy, jonka luokse palaan aina, kun tarvitsen rauhaa ja omaa aikaa. Sellainen levy, jota kuuntelen, kun haluan uppoutua elämän ja avaruuden mysteereihin: pimeyteen.
Se on vuonna 1993 nauhoitettu, mutta vasta 1996 julkaistu Burzumin Filosofem.
Eikä levy juuri esittelyjä kaipaa. Muistan edelleenkin elävästi sen hetken, kun laitoin lätyn soimaan ensimmäistä kertaa. Olin ostanut levyn Digibook-version (joka minulla on edelleen hyllyssä), eikä siinä juuri muuta tullut kuunneltua pitkään aikaan. Kolahti nimittäin kovaa. Kukaan ei pääse koskaan samalle tasolle kuin Varg teinipäissään. Transsimaista psykedeliaa black metal -muottiin ahdettuna. Kehossani on satoja arpia Filosofemin takia. Die for Burzum!
Niko Ikonen / Inferno Magazine
