Ilkka Heikkinen on entinen rumpali, joka sittemmin tarttui kitaraan ja alkoi sävellellä biisejä. Musiikin rinnalla on koko ajan kulkenut kiinnostus kieleen ja samalla myös kirjoittamiseen. Läpi on soitettu punkit ja hevit, örinämetallit ja coverbändit. Ekat keikat vedettiin luonnollisesti jo ala-asteiässä.
Jorma Mattila & Ulkopuoliset -yhtyeestä Ilu löysi viimein musiikillisen kodin. Mystisen Jorman ympärillä hääräävä poppoo on kollektiivi, jossa kemia toimii ja palaset ovat loksahdelleet täydellisesti kohdalleen. Punk-vivahteista, eksentristä rokkia paiskovan yhtyeen tuorein hengentuotos, Imatrankoski EP, on juuri julkaistu ja se löytyy kaikilta tärkeiltä musiikin suoratoistoalustoilta.
Minua pyydettiin esittelemään levy, itselleni tärkeä, levyjen levy; sellainen, joka aikanaan on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Oikeastaan sopiva tarjokas löytyi varsin kivuttomasti, siellä se oli kai koko ajan väijynyt mielen sopukoissa, vaikuttanut ajatteluuni ja jopa tekemisiini, pitäen yllä muistijälkeä ajanjaksosta, jolloin kaikki oli vaikeaa, mutta joka lopulta teki minusta täyden.
Teini-ikäisenä koltiaisena löysin CMX-yhtyeen, jonka tuotantoa ahmin kilpaa kiljun ja halvan oluen kanssa. Ikiaikainen innoitukseni suomen kieleen ja taipumukseni melankoliaan saivat CMX:n musiikista vastakaikua, joka tuntui sopivan sielunmaisemaani täydellisesti.
Siihen saakka yhtyeen diskografiaan oli mahtunut uskomattoman upeita levyjä, mutta myös joitakin heikompia. Elettiin 2000-luvun alkupuolta ja nuoren miehen elämä tuntui olevan totaalisessa sekasorrossa. Äitini oli vastikään kohdannut omatoimisen loppunsa, ihmissuhteet olivat totaalisessa umpisolmussa ja elämältä suunta hukassa. Kämpästäni oli kovaa vauhtia tulossa yleinen ryyppyluola, jossa kiljua ei enää viitsitty edes pullottaa; sitä ammennettiin suoraan käymisastiasta. Opiskelupaikkaa ei ollut eikä duunista tietoakaan. Bändikin oli pistetty telakalle, eivätkä soittohommat innostaneet. Kaiken lisäksi edessä odotti pelottava elämänmuutos; piti aloittaa siviilipalvelus, lähteä ensimmäistä kertaa pidemmäksi ajaksi pois tutusta ja turvallisesta Lappeenrannasta.
Suorituspaikka löytyi lopulta Pieksämäeltä. Suomen synkin persereikä, varoittelivat sivarikaverit, enkä millään uskonut mestan voivan olla niin paha. Ei se kuitenkaan lopulta ollut kovinkaan kaukana totuudesta. Eräskin aamu heräsin siihen, että oveani jyskytettiin raivokkaasti. Palopäällikkö siellä yritti saada asukasta hereille. Muuan laitoksen asukeista oli leikkinyt hiukan tulitikkuleikkejä ja koko asuinrakennukseni loimotti ilmiliekeissä. Savun lävitse pääsi vielä suht koht turvallisesti viilettämään pihalle. Aamu ei ollut vielä valjennut ja valtoimenaan roihuavien liekkien tanssi näytti pimeydessä oikeastaan melko lumoavalta. Normipäivä uudessa elämässäni, tuumailin. Puolet pytingistä säästyi. Muutaman päivän kämpässäni leijui melko vahva savun tuoksu. Sähköjäkään ei hetkeen ollut. Vain minä, pimeä huone ja kitarani. Sekä entistäkin synkemmiksi käyvät ajatukseni.
Savunhaju hälveni, sähköt palasivat. Päivinä muutamina otin bussin alle ja matkustin kämpiltäni parikymmentä kilometriä kaupungin keskustaan. Oli CMX:n uuden Aion-albumin ilmestymispäivä. Käytin suurimman osan vähistä rahoistani levyyn ja palasin kämpille. Asetuin lavetille pitkäkseni ja pistin levyn soimaan. Siinä minä makasin pimeydessä, täysin keskittyneenä, kaikki aistit avoimina, ja annoin musiikin virrata lävitseni. Kuuntelin levyn kerran, toisen, kolmannen. Vähitellen se alkoi avautua. Olin saikulla. Vietin useamman vapaapäivän putkeen kuunnellen tätä kylmää ja kolkkoa laulu- ja sävelteosta transsin kaltaisessa olotilassa. Aion oli äkkiväärä ja kokeellinen. Se oli kaunis ja se oli karmiva. Siitä suorastaan huokui tunnelma, josta oli vaikea sanoa oliko se pahantahtoisuutta vai sittenkin toiveikkuutta. Lyriikoissa kuoleman teemat ja tuonpuoleisen olennot olivat voimakkaina läsnä. Sävellyksissä metallinkylmä mäiske vuorotteli tummanpuhuvan maalailun kanssa. Tahtilajeilla kikkailtiin, niin kuin nyt CMX vain ikinä taisi.
”Vihollinen sielun tietää, mihin lyödä syvät haavat, jotka eivät parane kuin hitaasti, niin hitaasti jos ollenkaan”, lauloi vocoder-efektillä marinoitu Yrjänä Sielunvihollinen-kappaleessa ja teki sydämeeni ikiaikaisen pesän. Se on kappale, jota rakastan ja vihaan. Biisi, joka töytää jyrkänteeltä veteen mutta nostaa viime hetkellä ylös. Teos, joka syöksee epätoivoon, mutta sytyttää samalla elämänliekin. Vielä parikymmentä vuotta myöhemminkin käytän tätä voimalaulunani. En tiedä, ehkä toivon ammentaminen toivottomuudesta on peruja sysimustasta huumorintajustani.
Melankolia, levyn kolmosralli, CMX:lle epätyypillistä riimittelyä ja jotain perin juurin tarttuvaa, yhtä aikaa niin pohjattoman masentavaa, mutta silti kaunista. Hittibiisi, joka kuitenkin kestää aikaa. Ja jälleen: biisi, jonka lyyrinen anti osui silloin täydellisesti ajan henkeen ja hermoon, kappale, joka vielä tänäänkin palauttaa muistoni parinkymmenen vuoden taakse, mutta enää ne muistot eivät tee kipeää.
Sivu paholaisen päiväkirjasta, Kuoleman risteyksestä kolme virstaa pohjoiseen, Hautalinnut, Nahkasiipi, Ensimmäinen saattaja… koko perkeleen levy. Täyden kympin tuotos, josta on suorastaan mahdottomuus löytää heikkoa hetkeä.
Aion ilmestyi oman elämäni käännekohdassa, jossa nuori elämänalku oli jo kurottamassa toivon tuolle puolen. Kaikessa kolkkoudessaan, kylmyydessään ja synkkyydessään se teki minulle sen, mihin se kenties oli tarkoitettukin. Se sytytti elämänilon uudelleen, palautti rakkauteni kirjoittamiseen ja säveltämiseen ja muistutti, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Siksi Aion on elämäni levy. Kenties se kuuluu myös omissa tuotoksissani, kenties ei. Ajattelumaailmaani se ainakin jätti lähtemättömän jälkensä. Opetti ymmärtämään, että pisimmänkin yön päätteeksi aurinko aina lopulta nousee.
”Moni syöksyi kohtaloonsa, moni seisoviltaan sortui, moni väsyi, luovutti, ne jatkoi jotka kesti”.
Ilkka Heikkinen / Jorma Mattila & Ulkopuoliset
