Generation X perustettiin 1976, kun kolmikko John Towe, William Broad eli piakkoin Billy Idol ja Tony James häippäsivät Chelsea-yhtyeestä. Kitaraan tuli Bob Andrews. Yhtye tuli pian tunnetuksi tarttuvista poppunkbiiseistään ja kaunispoika-lookistaan. Tämä look on sanottu syyksikin, että Towe sai pian lähteä ja rumpuihin tuli Mark Laff. Idol oli siis solisti ja James basisti. Listoille päästiin jo ensi sinkulla Your Generation syyskuussa 1977 ja maaliskuussa 1978 ilmestynyt ensi-LP Generation X menestyi myös hyvin. Tuo LP on melodinen levy, mutta siinä on paljon myös suoraviivaista punkkia.
Vajaassa vuodessa ehti kuitenkin tapahtua paljon ja tähän tammikuussa 1979 ilmestyneeseen ja lokakuussa 1978 äänitettyyn toiseen pitkäsoittoon mennessä asiat olivat muuttuneet lähes täysin. Laff esim. oli välissä käynyt alkoholistiparantolassa. Musiikkityyli oli tullut lähemmäs keskivirtaa. Tuottajaksi saatiin Jamesin suuri idoli Ian Hunter Mott The Hooplesta. Hieman ennen LP:tä tammikuussa ilmestynyt single King Rocker oli bändin suurin listamenestys nousten Englannissa sijalle 11. Ehkä sitä myös auttoi se, että se julkaistiin neljällä eri kannella, joista jokaisessa oli eri bändin tyypin kuva. King Rocker on tyyliltään vähän jonnekin 50-lukuun nojaava (senhän nyt kertoo varmasti jo nimikin) suht tavallinen rockbiisi. B-puolella oli vanha John Lennon-cover Gimme Some Truth, joka oli äänitetty John Peel -sessioissa jo 12.7.1977. LP:tä singlen menestys ei kuitenkaan auttanut. Se jäi listalla sijalle 51 ja tuomittiin flopiksi.
Mutta onko levy nyt sitten floppi? Minusta ei. Sitä ei sinänsä voi ensi-LP:seen verrata muuten kuin kokoonpanolla ja bändin nimellä. Tosin tässä on myös toinen rumpali osassa biisejä, entinen Jethro Tull -mies Clive Bunker, koska Hunter ei ollut täysin tyytyväinen Laffin rummutukseen ja näissä on sitten tuplarumpuja. Tällä levyllä ollaan menty oikeastaan ajassa taaksepäin. Yhtään punkbiisiä levyllä ei minun korviini ole. Sen sijaan vanhan tyylistä rockia, muutama nätti balladi ja kivasti uhoava English Dream. Sitähän tämä on.
Levyn aloittava Running With The Boss Sound, jonka tekijänä on yleensä biiseistä vastanneiden Idolin ja Jamesin lisäksi myös Andrews, on hyvä, rockaava aloitus. Night Of The Cadilllacs on levyn heikoin biisi. Tulee mieleen heavybändien uho, vaikka tämä on enemmänkin jotain 60-lukulaista keskitien paskaa (mitä!?). Paradise West on sitten yksi levyn balladeista ja itselle suht heikon A-puolen toiseksi paras biisi. Friday’s Angels oli kolmas levyltä lohkaistu single heinäkuussa 1979 (jäi sijalle 62) ja on aika korvasta sisään ja toisesta ulos -meininkiä. Singlellä on kuitenkin näistä kolmesta singlestä parhaat B-puolet. Siinä on kaksi Martin Rushentin tuottamaa kappaletta, Trying For Kicks ja This Heat (kumpikin myös yhtyeen omia). Biisit jäivät yli ekalta LP:ltä, jonka Rushent siis tuotti ja ovat ihan todella kelpo kamaa, enemmänkin. Ne julkaistiin ekan LP:n vuoden 2002 CD-versiossa bonuksina. King Rocker päättää puolen ja olkoon vaan hitti, en jaksanut, enkä jaksa innostua.
B-puoli sen sijaan on paljon parempi. Se alkaa nimibiisillä, joka julkaistiin maaliskuussa singlenäkin ja nousi sijalle 23 B-puolellaan turha versio Shakin’ All Overista. Shakin’… ja Gimme Some Truth olivat bonuksina vuoden 2002 CD-versiossa. Valley Of The Dolls on tarttuva popbiisi. Tällä ei taida olla yhtäläisyyksiä alkuperäiseen Valley of the Dolls -kirjaan tai elokuvaan. Ennemminkin Russ Meyerin 1970 ohjaamaan elokuvaan Beyond The Valley Of The Dolls. Siinäkin neljän kopla (tyttöjä kylläkin) lähtee etsimään paikkaansa rock’n’rollissa.
Seuraava biisi, English Dream, on levyn ehdottomasti paras biisi. Vaikka se on suht hidas, siinä on sellaista uhoa, joka oli läsnä ekalla LP:llä ja sen melodia on tarttuva. Kehotus unelmistaan kiinnipitämisestä on aina mieltäylentävää, tietty riippuen unelmista. Love Like Fire on puolen heikoin esitys. Kertosäe menettelee, mutta muuten se kuulostaa sellaiselta machoilulta kuin A-puolen Night Of The Cadillacs. Levyn päättää kahteen osaan jaettu The Prime Of Kenny Silvers. Tarina voisi kertoa vaikka Billysta itsestään. Poika luulee olevansa kuningas, mutta tarvitsee kuningattaren. Toisen osan teksti jatkuu suoraan siitä mihin eka loppui. Sävel on eri, mutta tässä pari löytää toisensa ja lopun lause ”vaikken koskaan tuntenut häntä, tiedän miltä hänestä tuntuu” laittaa miettimään, että itsestään herra kautta rantain puhuu. Biisit ovat nättejä akustisvetoisia balladeita ja hyvä päätös vähän kaksijakoiselle albumille. Puolet on kestänyt aikaa hyvin, pari ok/yhdentekevää raitaa ja pari suorastaan kamalaa. CD-bonuksilla tuo vanha Gimme Some Truth toimii hyvin, ei Shakin’ All Overkaan huonosti mene, mutta kuka moista tarvitsee.
Vuosi 1979 oli vaikea. Bändi äänitti kolmatta levyään ja jotenkin se saatiinkin tehtyä, mutta se julkaistiin vasta 1998 nimellä K.M.D. – Sweet Revenge. Nimestä vähän myöhemmin. Levyllä on mm. varhainen versio Dancing With Myselfista ja muita Gen X-nimellä myöhemmin julkaistuja biisejä. Ei tuo mainittu biisi myöhemmin paljonkaan muuttunut. Levyllä on myös paljon silloin levyttämättä jääneitä biisejä, kuten Anna Smiles, joka on parempi kuin mikään Gen X-nimellä julkaistu biisi. Samoin joku Cathy Come Home. Itse asiassa jos tämä olisi tehty silloin paremmin panostaen ja myös julkaistu, tämä olisi parempi kuin edeltäjänsä. Mutta kävi niin, että Andrewsin ja Idolin välit alkoivat viiletä ja Andrews olisi halunnut myös enemmän krediittejä ja siirtymistä enemmän vaihtoehtomusaan, kun taas kaksikko Idol/James halusi vielä enemmän mainstreamiin.
No ennen joulua 1979 Andrews erosi yhtyeestä ja pian Laff sai kenkää. He soittivat ensin Jimmy Purseyn ensimmäisellä soolo-LP:llä ja perustivat yhdessä yhden LP:n tehneen Empiren. Myöhemmin he ovat soittaneet monissa yhtyeissä. Idol ja James jatkoivat ex-Clash-rumpali Terry Chimesin kanssa ja keikkakitaristiksi tuli ex-Chelsea James Stevenson. Yhtye lyhensi nimekseen Gen X ja tekivät LP:n Kiss Me Deadly (Generation X:n ekalla LP:llä on sen niminen biisi), joka floppasi täysin. Single Dancing With Myself oli listoilla sijalla 62 (EP-versio, jolla on myös King Rocker, oli sijalla 60), mutta hitti siitä tuli vasta Idolin soolouralla. Levyllä on 4 kitaristia (Idolin lisäksi): Danny Kustow, Steve Jones, John McGeoch (suurimmassa osassa) ja Steve New. Stevensonkin on mainittu ja on levyn kannessakin, mutta ei soita levyllä. Tämän levyn jälkeen yhtye pian hajosikin helmikuussa 1981 ja loppu on historiaa.
Idol aloitti menestyksekkään soolouran, James perusti Sigue Sigue Sputnikin (ja soitti monissa muissakin yhtyeissä) ja Chimes ties missä, mm. uudestaan Clashissa, Hanoi Rocksissa ja Cherry Bombzissa. Stevenson on aika ajoin ollut taas Chelseassa. Muita yhtyeitään ovat/ovat olleet mm. Alarm ja Gene Loves Jezebel. No tuon K.M.D. – Sweet Revengen nimi johtuu tietenkin tuosta Kiss Me Deadly-LP:stä (KMD) ja siinä on myös biisi Revenge. Kiss Me Deadlynkin nimi piti olla alunperin Sweet Revenge. Sweet Revenge julkaistiin Andrewsin nauhoista ilman Idolin ja Jamesin lupaa. Jenkkeihin lupaa ei saatu, mutta 2002 se julkaistiin Idolin ja Jamesin luvalla siellä kolmen CD:n boxilla Anthology. Laffin ja Andrewsin sisältävä Generation X esiintyi Billy Idolin kiertueen lomassa Lontoossa 1993. Vuonna 2018 koottiin sitten taas lyhytikäinen Generation Sex, jossa Idolin ja Jamesin lisäksi mukana olivat Pistolsin Paul Cook ja Steve Jones. Ohjelmistoon kuului kummankin bändin biisejä.
-V. Vahtera
