GUNS N’ ROSES /w Rival Sons – Allianz Arena, München

0
8

Järjettömän kuuma sää jatkuu ja saksalaiset ovat valmiina juhlimaan. Tai oikeastaan ovat aloittaneet jo juhlimisen hyvissä ajoin iltapäivällä, kuten myös heidän seuraan liittynyt suomalainen. Halpaa juotavaa ja syötävää riittää, ja Allianz Arenan edessä onkin jo useita pienempiä bileitä käynnissä. Paikalle oli helppo löytää kun jo hotellista ulos astuttua näki 90-luvun alulle tyypillistä pukeutumista – ei ollut vaikea arvata ketä tänään oltiin menossa katsomaan. Tämän vuoksi myös oma flanellipaita vyötäröllä -lookki ei herättänyt erityistä huomiota.

Yllättäen illan asenteellisin esitys koettiin jo ennen varsinaista keikkaa. Ala-asteikäisten sällien bändi veteli Gunnareiden biisejä Arenan edessä, vieläpä varsin hienosti.

Saksalaiset tietäen järjestelyt olivat jälleen esimerkilliset. Areenalla olisi ameebakin osannut mennä lipun osoittamaan paikkaan, ja yleisön joukossa käveli jatkuvasti myyntihenkilöitä joilta voi tilata lisää syötävää ja juotavaa, näppärää.

Lämppäribändi aloittikin tasan kello 18 kuten oli luvattu. Rival Sons on Gunnareiden kotikulmilta ponnistava poppoo, jonka valinta pääaktin lämppäreiksi oli helposti ymmärrettävä; 70-luvun hard rockista ammentava yhtye soitti selkeästi tyyli edellä vaikka soitto oli myös teknisesti taitavaa. Led Zeppelinit lienee herroille tuttuja. Ja myöskin jos Led Zeppelinistä innostuksen ammentava yhtye kolahtaa itselle, varmastikin on jotain tehty oikein. Setin keskeytti lavalla tapahtunut sydäntä lämmittävä merch-tytön kosinta joka korosti esityksen lämmintä fiilistä. Yhtye soitti vähän alle tunnin setin, mutta menoa mieluusti olisi kuunnellut alkuillan lämmössä vähän pidempäänkin.

Gunnareita (i.e. Axlia) varmaankin on nykyään uhattu tarpeeksi kovilla lakiseteillä liiallisten myöhästymisien estämiseksi kun yhtye aloitti vain noin tunnin odottelun jälkeen noin 19.45. Hyvä että Welcome to the Jungle saatiin heti alta pois, parempaa aloitusbiisiä ei taida juuri ollakaan. Biisi tosin toi selvästi esille nyky-Gunnareiden suurimman ongelman eli Axlin laulun – mies ei ymmärrettävästi pysty enää korkeimpiin kiljaisuihin ja tämä syö monista biiseistä voimaa. Alkoi myös vähän jännittämään kun Axl biisin jälkeen valitti kiertävästä PA:sta – tuli jo mieleen että lentääkö mikki kohta maahan hyvää yötä -toivotuksen myötä, mutta onneksi mies ei enää tunnu keskeyttävän keikkoja nykypäivänä kovin helpolla.

Seuraavana kuullut Bad Obsession ja It’s So Easy toimivat heti paljon paremmin nokkamiehen laulaessa alemmasta rekisteristä. Niitä seurannut Mr. Brownstone sai vasta kunnolla oman innostuksen heräämään, biisi kun on niin groovaava että melkeinpä sama minkälainen laulaja biisiä vetää. Mutta sitten pari biisiä myöhemmin tullut Out Ta Get Me oli todellinen turpaanveto jollaista tuskin olisi odottanut edes parhaan päivän Gunnareilta – uskomaton energia alusta alkaen kasvaessa loppua kohti, kannatti tulla paikalle! Myös tässä vaiheessa saksalaiset tuntuivat olevan vakuuttuneita asiasta; juotavien rippeitä alkoi lennellä huutojen säestäminä ja jopa pieni moshpit syntyi viereen.

Pieni suvantovaihe taas seuraavaksi: Velvet Revolver -cover Slither paljasti jälleen Axlin puutteet laulajana biisin vaatiessa vähänkään monipuolisempaa tulkintaa. Scott Weilandia tuli selkeästi ikävä. Myöskin Coma-biisi oli jo 2017 keikalla oikeastaan ainoa veto jonka olisi voinut jättää väliin. Uusi veto Absurd ei myöskään herättänyt syvempiä tunteita. Sitten taas noustiin reippaasti ylös You Could Be Minen avulla, mutta ainakin itse tulin alas Knockin’ On Heaven’s Dooriin – Axl itsekin on jo varmasti kyllästynyt ko. kipaleeseen. Voisi hyvin dropata jo setistä.

Kiertueen nimikin antoi olettaa että jotain poikkeuksellista saattaisi olla luvassa. ”On guest vocals, Mr. Slash!” Oho, Reckless Life! Mahtavaa, parempaa riehumisbiisiä saa hakea. Toinen setin kohokohdista ehdottomasti. Muitakin ”outouksia” tuli pian, kuten Duffin laulama Attitude, joka tällä kertaa kuulosti vieläkin paremmalta kuin vuonna 2017. Takuuvarma Estranged jonka jälkeen tullut kolmikko Double Talkin’ Jive, Perhaps ja Down On The Farm olivat juurikin tätä odottamatonta osastoa.

Seuraavaksi onneksi palattiin tutuille laduille – Civil War toimii aina mainiosti, kuten myös Slashin soolon (joka oli tällä kertaa yllättävän lyhyt) esittelemä Sweet Child jonka jälkeen kuultiin vielä Mr. Brownstonen veroinen groovepala Rocket Queen. Loppukeikka oli yllättävän vaisu, vaikka November Rain ärsyttikin tällä kertaa tavallista vähemmän. Luvassa oli liuta akkariosastoa, joka tuntui toimivan vain vähän sinne päin. Slash varsinkin selkeästi oli kyllästyneen oloinen ja miehen fraseeraukset menivät neljäsosatahdin metsään säännöllisesti. Axlin laulua varjosti koko keikan ajan sama ilmiö ja olikin kiinnostava kuunnella miten ammattilaistaustaryhmä handlasi pääjehun laulaessa välillä ihan eri kohdassa kuin piti. Taitaa olla etteivät näin isot herrat juuri keikkoja yhdessä enää treenaile, riippumatta mikä heidän henkilökemiansa nykyään keskenään onkaan. Axlin laulu lisäksi hävisi välillä lähes kokonaan mennessä nykyvuosina tutulle falsettiosastolle kun pantterikiljunnat eivät enää lähde ja välillä taas vokalisointi peitti koko stadionilla kaiken alleen. Varmaan tästä syystä erittäin vaikea bändi miksata. Axl kuitenkin tällä kertaa jopa spiikkaili biisien välissä, toisin kuin suomalaisyleisölle Hämeenlinnassa vuonna 2017 jolloin ainoa spiikki oli ”It’s getting close to the peak hour of darkness” ennen Nightrainia. Silloin myös Slash näytti nauttivan esiintymisestä enemmän mm. pidemmän soolo-osuuden myötä ja Axl oli enemmän Härmästä vittuuntunut. Nyt näytti olleen tosiin päin.

Lopussa odotin lähinnä Nightrainin lisäksi että kuullaanko 2017 sielua sulattavalla kuolonlintuanimaatiolla varustettu Don’t Cry. Ei kuultu, vaan lähdin Paradise Cityn alkaessa kiirehtimään asemalle ennen kuin tuhannet muut ihmiset alkavat sinne rynniä. Onneksi oma saksan taito riitti tajuamaan mihin ylimääräiseen järjestettyyn junaan oli mentävä ettei joutunut landelle. Propsit siis myös Münchenin viranomaisille hyvistä järjestelyistä.