Dickies on ollut enemmän tai vähemmän kasassa yli 45 vuotta. Välillä on ollut hiljaisia kausia ja muutama traaginen kuolemakin on yhtyeen piirissä tapahtunut, esimerkiksi Chuck Wagon ei ollut kuin 24 kun ampui itsensä.
Mainoksia oli toki silloin lehdissä jo ja silloinhan se on tehty. Wouden, kuten Leevinkin, kanssa kävi niin, että eihän silloin kersana voinut "kovana punkkarina" myöntää diggaavansa moista lällyilyä, mikä näin jälkikäteen tuntuu aika hassulta. Mutta hyvin pian jätin moiset höpsötykset ja myönsin muillekin kuin itselleni, että Woudehan on Suomen kovimpia bändejä.
The Record of My Life –palstan kymmenes esittely. Pitkään pohdin, mikä olisi Altars of Madness -reflektion jälkeen sangen kevyt ja menevä levy. Jouduin oikein miettimään, että olisiko se Pink Floyd, Deep Purple tai joku vanhanliiton progelevy.
Junassa ollessani huomasin odottavani tätä keikkaa. Olin innostuneempi kuin esimerkiksi kesän Tuska-lauantaihin tai Knotfestiin mennessä - muutaman vuoden ajan on tullut kuunneltua enemmän ja enemmän The Curea.
Hellhound jäi itselleni vähän vähemmälle huomiolle tuossa 70-80-lukujen taitteessa, kun oli niin paljon muutakin punkmusaa tyrkyllä. Vai olikos tämä punkkia?
Upeinta tässä teoksessa on laulajan kaihoisasta jopa suoranaiseen raivoon yltyvä preesens ja tämä pakottaa minut kuuntelemaan kappaleen useampaan kertaan sekä...
Yritys