Teksti: Kim Strömsholm, Markus Makkonen ja Jarno Koskinen
Kuvat: Kalle Koskinen, Anu Saari, Markus Makkonen, Jarno Koskinen ja Kim Strömsholm
Perjantai 8.8.2025
Päivä alkoi haastatteluilla ja hyvällä lounaalla Helsingin Kampissa. Tuli jopa vedettyä Ärrällä yhden rivin Eurojackpotti, koska fiilis oli sen verran kovassa nosteessa. Ei silleen, että fanipoikana ravattaisiin paikalle läähättämään, mutta tunnelma oli katossa ja isolla joukkiolla kävelimme Nordikselle parin sidukan kera. Oli taas pitkästä aikaa hyvä lähteä pienelle viikonloppureissulle tapaamaan frendejä, tuttuja, bändejä, uusia tyyppejä ja sun mutsiasi. Oi Herra, aika oli koittanut. Ja mikäs sen parempaa. Let’s Festival!
Lisää löylyä
Saavuttuani paikalle rannekkeen saanti sujui hyvin sutjakkaasti ja pääsimmekin siitä suoraan Kiukaan äärelle. Hyvät soundit tulvivat aurinkoiseen iltapäivään ryhdikkäästi. Bändi vaikutti olevan erittäin otettu ihmismäärästä, jotka olivat jo ehtineet paikalle. Soitto rullasi, laulaja oli iskussa, liekit lepattivat ja käsiä oli ilmassa ajankohtaan nähden mukavasti. Kyllä herrojen kelpasi. Jännää oli huomata, että sivulavan kadunpuolella ei ollut peitteitä, joten jotkin innokkaat kerääntyivät ulkopuolelle seuraamaan soittoa pussikaljoineen. Jarno fiilisteli ja seurasi bändiä hieman innokkaammin kuin minä, sillä itse olen aina jotenkin omassa päässäni kuvitellut bändin laulaneen suomeksi eikä englanniksi. Tosin olen myös aina kuvitellut bändin olevan Lohjalta eikä Helsingistä. Ja kaikista nolointa on, että olen varmaan sekoittanut tämän toiseen artistiin. Eipä siinä, kyllä tämä Kiuas löylyn kestää, sillä sen verran pro-poweria kajahti stratosfääriin.
Amadeus Amadeus a-a-Amadeus
Warmen olikin jo lavalla tuota pikaa, kun Kiuas oli saanut laskettua kitaransa alas. Yllättävänkin kitaravetoinen soundimaailma vyöryi ilmoille, joka yllättikin. Jostain syystä koskettimet jäivät turhankin taka-alalle setin alkupuolella. Se ei haitannut, sillä bändin heavyimpi tai aggressiivisempi nykylinja kaipasi enemmän kitaraa. Setti koostui bändin uudesta materiaalista oikeutetusti, mutta settiin oli mahdutettu jopa Bodomin materiaaliakin. Monissa paikoissa bändin omassa materiaalissa on vivahteita Bodomista, johtuen tietysti koskettimista ja niiden soittajasta. Itse ensi kertaa nykymuotoisen Warmenin nyt nähneenä, täytyy todeta Pete Lindroosin passaavan bändin keulille erittäin hyvin. Samaisen allekirjoittaa myös Kim, joka on Warmenin nähnyt aikaisemminkin. Tällä kertaa Warmen tuntui rankemmalta kuin edellisellä kerralla. Olisiko syynä sitten ”Hate Me!”-coveri ja parit uudet biisit, jotka tempaisivat sitten huolellisemmin mukaansa.
Tykki mäkeen ja lavalle
Saksalainen Kanonenfieber pääsi irti hetimiten Warmenin poistuttua viereiseltä lavalta. Mutta nälkä kurni omassa mahassa siinä määrin, että jätin univormuihin pukeutuneet miehet taakseni suunnaten toisaalle. Jarnolle itselleen entuudestaan tuntematon joukkio sai jäädä tässä kohtaa tähän, mutta itse jäin pällistelemään aktia, joka on livenä toiminut aina mallikkaasti ensimmäisen maailmansodan sotilasasuissa. Multitalentti Noise-pseudonyymillä esiintyvä vokalisti on muutenkin kova satsaamaan sekä estetiikkaan että ammattimaiseen performanssiin. Se on tullut huomattua myös hänen Non Est Deus -bändinsä kanssa. Tämä oli ensimmäinen kerta itselleni, ja hyvä maku jäi tästäkin. Monelle olinkin ennakkoon jo hehkuttanut, että Kanonenfieberiä kannattaa nimenomaan livenä mennä katsastamaan, vaikkei levyltä ehkä maistuisikaan. Kovaa mainetta niittänyt bändi toimii siinä missä Rammsteinkin omalla äidinkielellään. Eihän tämä ole Mardukin kaltainen ilmatorjuntatykki, mutta ei tarvitsekaan, sillä mallikkaasti hyvällä, näyttävällä anonyymiteetillä Kanonenfieberikin sai saksalaisromanttisen sotaotteensa yleisölle jakeluun.
40 vuotta doomia
Candlemass oli vuorossa seuraavana kevyen välipalan nauttimisen jälkeen. Neljäkymmentä vuotta ensilevystä, ja tämä esiintyminen jopa jo kutkutti jossain määrin etukäteen. On jäänyt viime aikoina bändi seuraamatta, mutta ilmeisesti juuri ensimmäisellä levyllä jo mukana ollut laulaja Johan Längqvist oli keulilla nyt taas, ja on jo ollutkin useamman vuoden. Oli miten oli, olipa mahtava startti bändillä ”Bewitched”-kappaleella. Mukavan murskaava kitarasoundi, pehmeä ja jykevä basso, hyvät rumpusoundit ja doominsa hallitseva laulaja. Vaikka tiesi, ettei tulla menemään puolivaloilla, niin silti Candlemassin doom soi neljänkymmenen vuoden jälkeenkin yhä relevanttina esimerkkinä muille. Ei yhtään heikkoa hetkeä setissä ja lopetus ”Solitude”-biisin myötä. Olimme monen muun kanssa yhtä hymyä tästä keikasta, vaikkei Johan ihan Messiah Marcolinin esittämien biisien tasolle keikalla päässytkään. Erittäin kova vanhan liiton doom-akti, joka sai vanhatkin jumalat heräämään.
Vanhan liiton rässiä
Viereisellä lavalla oli seuraavana vuorossa jo vuonna 1985 perustettu rässipändi Forbidden, joka ennakkoon olikin yksi niistä, mitä eniten odotin. Bändi aloitti hyvinkin innokkaasti, mutta pettymys iski vasten kasvoja aika lailla. Kun samalla lavalla aiemmin soittanut Kiuas sai osakseen todella hyvät soundit, nyt oltiin toisessa ääripäässä. Kielisoittimet kaikki olivat jossain tuolla kaukana, ja rummut sekä laulu ihan pinnassa. Voima ja roso tipotiessään. Bändi oli terävänä liikkeellä, josta bändin kitarakaksikko Craig Locicero ja Dan Mongrain olivat hyviä esimerkkejä. Nykysolisti Norman Skinner tuntui olevan tietoinen, mitä pitäisi tehdä, mutta tyytyi pikemminkin tekniseen kuin voimalliseen suoritukseen. Tämä valinta ei osunut maaliin herran kohdalla. Kertaalleen vuonna 1990 bändin nähneenä, voin todeta Russ Andersonin hoitaneen laulunsa sen verran kovaa, että se varmasti tuntuu. Nyt ei oltu sillä tiellä. Suuresti odottamani bändin soundit ajoivat minut uudemman kerran ruokakojuille, sillä viime yrittämällä saalis jäi turhan laihaksi jonoista johtuen. Kun puolisen tuntia myöhemmin palasin bändin loppusettiä katsastamaan, kitarat olivat saaneet jo hieman ääntään kuuluviin enemmän. Nyt hieman paremmilla fiiliksillä saattoi kuunnella bändin lopettavan keikkansa ”Through Eyes of Glass” ja ”Chalice of Blood” -kaksikkoon. Kim taas ei ollut aikaisemmin Forbiddeniä livenä nähnyt, ja hän samaistui yhteen ääneen pieneen pettymykseen koskien laulusuorituksia verraten juuri Russ Andersonin alkupään tuotantoon ja suorituksiin, vaikka bändi on ollutkin hänen teinivuosien suursuosikkejaan. Nostalgiatrippi oli kuitenkin hyvällä mielellä, mutta silti.
Iso D jyrää
Suoraan tästä päästään sitten yhteen aktiin, jota Jarno ei ollut aiemmin nähnyt, eikä tosin tällä vuosituhannella kuunnellutkaan. Erityisesti bändin alkuaikoina Dismemberiä tuli diggailtua ja seurattua aktiivisesti. Omiin korviin se kuulosti, suurelta osin soundeista johtuen, kuin olisi kuunnellut Entombedia. Aika pitkälle itselläni Dismember jäi siihen. Joitain myöhempiä 90-luvun levyjä löytyy hyllystä, mutta ovat jääneet vähälle huomiolle. Nyt oli bändin asiallista osoittaa olleeni väärässä. Saatiin kyllä sitä mitä pitikin, eli death metalia Ruotsista. Matti Kärki edelleen keulilla ja muutoinkin bändi koostuu yhä tutuista nimistä. Dismember soitti kattavasti hyvillä soundeilla biisejä pitkältä uraltaan. Pitkä keikka kuitenkin kävi setin puolivälin jälkeen paikoin jankkaamiseksi. Soudettiin jo aiemmin kuljettuja väyliä. Siinä missä aiemmin mainitsemani toinen saman tyylisuunnan yhtye laajensi repertuaariaan, Dismember on ollut hyvinkin uskollinen omalle linjalleen. Kimille taas tämä oli päivän kohokohta, sillä vaikka Dismemberin useampaan otteeseen nähneenä, tästäkin oli kulunut jo helvetin monta vuotta. Oli siis aika fiilistellä aitoa dödistä, josta jo nappulana diggasi ihan vitusti. Matti veti taas spiikit hienosti suomeksi ja soundit olivat juuri sitä mureaa turpaanvetoa, kuten tämän bändin kohdalla pitääkin olla. Tätä eivät olisi edes soundit pilanneet. Ainut heikkous, jos nyt näin sanotaan, oli, ettei vuoden 2008 Dismember-levyn biisejä kuultu, mutta tämä ilmeisesti johtuu siitä, että kyseisellä levyllä rumpuja soitti Thomas Daun, ja Iso D haluaa kunnioittaa tätä olemalla soittamatta kyseisen levyn ralleja. Harmi, mutta niillä korteilla pelataan, mitä on jaettu. Kovvoo oli ajju!
Milo vs. Burton
Pitkään odotettu, ainakin omalla kohdalla [Kim], oli nähdä miten Fear Factoryn uusi laulaja Milo Silvestro päihittäisi Burton C. Bellin. Ja vaikka bändillä on ollut paljon lakiongelmia, vääntöä ja kääntöä ja lukuisia kovia soittajia, nykyinen kokoonpano kiinnosteli kovastikin. Viimeksi Fear Factoryn krapulakeikka Helsingissä ei pahemmin jättänyt hyvää makua suuhun, kun vielä kovan luokan rumpalikin soitti kompit hieman fuskaten. Demenufactureahan tänne tultiin silti tälläkin kertaa kuuntelemaan. Ja sitähän tuli! Kun ”Replica” ja ”Self Bias Resistor” lähtivät soimaan, niin lähti reppukin selästä. Piti mennä. Pariinkin otteeseen F.F:n nähneenä tätä odotin kyllä innolla – eikä ollut pettymys! Puhtaat lauluosuudetkin suoritettiin eri tavalla kuin aikaisempina kertoina. En sano etteikö alkuperäisen laulajan hieman nuotin vierestä menevät lauluosuudet haittaisi, päinvastoin, mutta kyllä Milo sopii bändiin erittäin hyvin ja suoritus oli todella vahvaa osastoa. Paljon samankaltaisuutta Bellin kanssa, jopa ihan ulkonäköä ja maneereja myöten. Joimme siinä myös Dinon kanssa muutamat kaljat ennen keikkaa. Huomaa, että bändi on taas iskussa ja halutaan tavata ihmisiä niin kuin ennen vanhaan. Ikoninen akti, voimakas indumainen setti ja vastaanottavainen yleisö.
Galderin paluu
Ja sitten tulikin loppusuoralla kiire sisätiloihin, jossa Old Man’s Child oli juuri aloittanut. Oh My Cod! Talo oli täynnä ja jengi oli kokoontunut lavan eteen katsomaan pitkän linjan legendaarista aktia. Jarno potki syömishommiin tai ainakin kadotin ukkelin johonkin ihmismassaan tai sitten Liisa katosi ihan omaan ihmemaahansa. Itse en ollut koskaan nähnyt OMC:tä, joten tämähän oli must see. Mahtavaa oli nähdä Galder lauluissa, vaikka yleensä tänä vuonna Taaken Hoest on hoitanut voksiosuudet. Galderhan siis otti hatkat Dimmu Borgirista viime vuonna, bändi, jossa ukkeli taisi vaikuttaa lähemmäs 25 vuotta. Odotin todella innolla, koska huhut olivat kiertäneet, että settilista koostuisi 90 % ”Born of the Flickering” -debyyttibiiseistä, mutta vihkoon meni. Ekalta levyltä taisi tulla vain kaksi laulua: ”King of the Dark Ages” ja ”Born of the Flickering”. Täysin tappokamaa! Noh, settiin kuului kuitenkin useampi ralli ”The Pagan Prosperity” -kakkoslevyltä, joka vielä menettelee. Muita biisejä en tunnistanut, koska ne ovat bändin paskemmalta aikakaudelta, jota vain falset kuuntelee.
Mercyful Faten spin-off
Setin jälkeen oli pakko jäädä hölisemään tuttujen kanssa, mutta ei tietenkään analysoimaan äskeistä keikkaa – ei tietenkään. Muutenkin olen todistanut Kinkun jo useampaan otteeseen lähivuosina. Ja aikahan kului kuin siivillä, joten King Diamondin alku jäi omalla kohdalla väliin, mutta onneksi Jarno vanhana fanipoikana oli paikalla kuin presidentti virallisessa työhuoneessaan. Jo alueelle sisään tullessa pystyi havainnoimaan mikä on päivän odotetuin akti. Muiden esiintyjien tavoin ajallaan alkanut setti oli ”Arrival” / ”A Mansion in Darkness” -startista lähtien silkkaa hunajaa. Bändi oli tietysti näin kiertueen päätöskeikalla ihan äärettömän tiukassa iskussa. Kinkun laulukunnosta joillakuilla saattoi olla epäilyksensä etukäteen, mutta ensi vuonna pyöreitä täyttävä herrasmies oli tikissä. Mukana tosin oli taustalaulaja/kosketinsoittaja tukemassa, jonka ääni jätettiin miksauksessa monessa kohdassa taustalle. Kolmannen biisin kohdalla saatiin hieman ylimääräisiä sydämentykytyksiä, kun parissa kohdassa PA rätisi uhkaavasti. Tämä onneksi hoitui rivakasti järjestykseen, eikä moista jatkossa kuulunut. Ainoa pieni negatiivinen pointti oli, kun biisien välissä olleet tauot välisoittoineen olivat hieman pitkähköjä. ”Spider Lily” ja ”Voodoo” olivat ainoat myöhemmän aikakauden kappaleet setissä. Turha purnata lainkaan siitä, että setti koostui ”Fatal Portrait” ja ”The Eye” -levyjen materiaalista. Onhan bändillä jo niin helvetin monta kovaa levyä, että ilman teemakeikkoja voikin olla vaikea löytää ”ne” oikeat biisit keikkaa varten. Teatraalinen ote on aina ollut King Diamondin vahvoja puolia, ja ne ideat, miten ne puetaan oikealla tavalla esteettisesti näyttäväksi mahtipontiseksi konseptikokonaisuudeksi. Hail Kinkku! Ja vaikka King Diamond olikin päivän pääesiintyjä, vielä kansa jaksoi yhden bändin kimppuun lähteä. Viimeisenä esiintyi suomalainen eeppistä folk black metalia esittävä Moonsorrow.
Maailmanluokan eeppistä metallia
Jarnon kanssa oltiin jo tässä vaiheessa vitun pitkällä bussimatkalla yöpymispaikkaan, mutta onneksi Markus oli vielä voimissaan. Minulle henkilökohtaisesti on usein vähän vaikeaa muistaa miten iso yhtye Moonsorrow on ja nimenomaan Suomen rajojen ulkopuolella. Jo Old Man’s Childia odotellessa huomioni kiinnittyi espanjankieliseen porukkaan, joka oleili Hellsinki Metal Festivalin sisälavan eturivissä ihan vain saadakseen hyvät paikat myöhemmin illalla aloittavaan Moonsorrowiin. Myöhemmin illalla jututin myös sveitsiläistä festarikävijää, joka oli niin ikään Helsingissä katsomassa perjantain viimeistä bändiä – Moonsorrowia. Nämä havainnot mielessäni olikin mukava huomata jo ennen keikan alkua keikkaan panostetun mitä melkoisesti. Pelkästään lavan näyttävyys lupaili jo hyvää ja tässä vaiheessa ei oltu siis soitettu vielä nuottiakaan. Kun yhtye sitten lopulta aloitti keikkansa – vieläpä ”Kylän päässä” -pikkuklassikolla 24 vuoden takaa – hurmos ympärillä oli selkeästi havaittavissa. Seuraavaksi jäin miettimään miten Moonsorrow on keikoillaan liki eri yhtye kuin levyillä. Etenkin edellisellä ”Jumalten aika” -albumilla soinut primitiivinen, Bathory-henkinen tulkinta muuntuu keikalla poikkeuksellisen hyvin suunniteltujen valojen, pyrojen ja monikerroksisen lavan kautta ”maailmanluokan meiningiksi”, jossa show-elementit kisaavat huomiosta itse musiikin kanssa. 2000-luvun alun Ilosaaren metalliklubilla soittaneesta bändistä on kuoriutunut liki Iron Maidenin kaltainen esiintyjä, joka ottaa haltuunsa isotkin areenat helposti. Pompöösiä on, minun makuuni ehkä vähän liikaakin, mutta sen voin taata ja alleviivata, että lähinnä uusimpaan levyynsä keikallaan keskittynyt Moonsorrow antoi jokaiselle illan viimeiselle vedolle saakka jaksaneelle show’ta, sekä eeposta koko rahalla ja samalla valmisteli juhlakansaa tulevan illan Bathory-hurmokseen.
Lauantai 9.8.2025
Jarnon jouduttua kotimatkalle henkilökohtaisista syistä johtuen, minulle rankan yöbussimatkan jälkeen aamuinen herätys parin tunnin yöunien jälkeen oli muuta kuin virkistävä. Youtube raikasi jo kuudelta aamulla ja puoli yhdeksän aikoihin oltiinkin jo matkalla viskimaistajaisiin. Tässä kohtaa voisi sanoa samaa kuin Marduk ekalla demollaan 1991 – Jesus Fuck Me. Kyllä se siitä taas iloksi muuttui, kun keikkapaikalle saavuimme ja tuttuja tuli taas vastaan niin perkeleesti. Onneksi lauantain aikataulu vaikutti kepeämmältä ja ”pakko nähdä” -bändejäkin oli vähemmän kuin edellisenä päivänä, joten päivän sai pyhittää haastiksille, lörpöttelyyn ja törpöttelyyn ilman, että oli tuli perseen alla koko päivää.
Missä Shane luuraa?
Itse olen Nappiksen nähnyt muutamaan otteeseen, eikä aikataulut antanut muutenkaan periksi sovittujen tapaamisten takia, mutta muutaman biisin ehdin silti katsastamaan. Mutta onneksi Markus ehti paikalle. Omalta osaltani [Markus] lauantai alkoi Napalm Deathin roiskutellessa lavalta riitasointua ja blastia. Tässä vaiheessa viimeistään edellisen illan hämähäkinseitit lentävät silmistä ja korvista metaforiselle pellolle. Jo vuosia kokoonpanolimbossa elänyt yhtye saapui nytkin paikalle kahden tuurausjäsenen voimin. Vaikka Napalm Death kykenee keikoillaan näyttämään kaapin paikkaa liki mille tahansa muulle bändille, en silti kyennyt ravistelemaan orastavaa tribuuttibändin fiilistä koko aikana. Kun tuurausmiehistö vaikutti enemmän punk-taustaiselta kuin poissa olleet basisti Shane Embury ja kitaristi Mitch Harris, jäi ”Barney” Greenway heilumaan henkseleineen ikään kuin Nappiksen hardcore-version keulille. Tätä korostamaan bändi valikoi perinteisen kaahailun oheen ”Diatribesille” levytetyn ”Cold Forgivenessin” kaltaisia post-punk-biisejä. Toisaalta, kyseinen biisi oli keikan ehdoton outolintu ja jäi siksi kenties eniten mieleen.
Progressiivisen legendaarista
Napalm Deathin jälkeen lauteille nousi Enslaved, ja vaikka norjalaiset vitsailivatkin asetelman olevan sama kuin joutuisi hyppäämään mäkeä Matti Nykäsen jälkeen, täytyy myöntää vastakkainasettelun tällä kertaa toimineen. Jos Napalm Death jätti vähän toivomisen varaa, Enslaved otti tilan ja mielen haltuun oikeastaan täydellisesti. Ainakin lavan edestä nautittuna polveilevaan ja progressiiviseen skandimytologian höysteiseen pyörteeseen imeytyi täysin. Oli myös ilo huomata sen sisältävän jäänteitä black metalista, pähkinöistä ja ysäristäkin, vaikkei tämän päivän materiaalissa ole yhtyeen kohdalla mitään vikaa. Oikeastaan päinvastoin. Uusimman levyn nimikappale ”Heimdal” oli koko keikan kohokohta, vaikka ysäriklassikoita ”Frost” ja ”Hordanes Land” muistettiin kumpaakin yhdellä biisillä. ”Havenless” alkaa olla jo biisinä yhtyeen ”Paranoid”, se ralli, joka on vain pakko soittaa aina, mutta on sille toki perusteensakin. Kyseinen kappale oli yksi tämänkin keikan lukuisista kohokohdista. Bändille varattu aika loppui aivan liian nopeasti ja päätin lähteväni katsomaan Enslavedin oman klubikeikan niin pian kuin vain mahdollista. Helvetin täydellinen veto, suurella todennäköisyydellä kuluvan vuoden kovin.
Metalcorea Marseille’sta
Enslavedia seurasikin sitten festareiden täydellisin mahalasku. Landmvrksin metalcore ei olisi voinut aiempien esiintyjien jälkeen kuulostaa paskemmalta, ja yhtyeen ainoaksi meriitiksi luettakoon festivaalialueen piha-alueen liki totaalinen tyhjentäminen. Jos Enslavedin lopettaessa ulkona oli väkeä kuin pipoa, Landmvrksin jälkeen autioituminen oli tosiasia. Ei jatkoon. Hyi.
Doctor Doctor…
Oli hyvä hetki ja päädyttiin Markuksen kanssa seuraavan aktin eteen. Itselläni [Kim] vanhana UFO-diggarina tilanne kääntyi nyt kertarysäyksellä voitoksi, kun Michael Schenker toi lavalle viime vuonna ilmestyneen ”My Years With UFO” -levyn teeman. Kun settilistalla on UFO:n ikivihreitä kuten ”Doctor Doctor” ja ”Lights Out”, on vaikea mennä metsään – ja tällä kertaa erityisesti eeppisen ”Love to Love” -kappaleen kuuleminen oli poikkeuksellisen pysäyttävä kokemus. Kiertueella mukana ollut Erik Grönwall, joka tunnetaan aiemmista pesteistään H.E.A.T:issa ja Skid Row’ssa, osoittautui täydelliseksi valinnaksi tehtävään. Ruotsalaisen vahva ja ilmaisuvoimainen ääni nosti klassikkobiisit entistäkin korkeammalle tasolle. Harmillista kyllä, huhujen mukaan yhteistyö Schenkerin kanssa päättyy tämän kiertueen ja tulevan ”Don’t Sell Your Soul” -albumin myötä. Markus taas oli hieman eri mieltä: Michael Schenkerin vetoa odottelin jo tässä vaiheessa toiveikkaana, mutta täytyy sanoa, ettei sekään aivan täysin lähtenyt liitoon. Kokonaan UFO:n aikaisesta materiaalista koostunut keikka vaikutti Enslavedin ja Napalm Deathin jälkeen jäykältä ja vähän vanhanaikaiselta. Skid Row’n keulilla vielä hiljan vakuuttanut Erik Grönwall oli hänkin menettänyt energiansa jonnekin. Parin vuoden takainen yleisöjä mykistänyt duracell-mies oli nyt vaisu. UFO:n musiikki ei toki Skid Row’ta ole nähnytkään, mutta meno oli jotenkin väsynyttä, eikä imuun päässyt ollenkaan. Vaikuttiko kokemukseeni vielä Enslavedin täydellisyys ja sitä seurannut Landmvrksin yhtä täydellinen antikliimaksi, se on mahdollista, mutta tämä ei ollut ”Senkun” paras ilta missään tapauksessa.
Taattua väkivaltaa
Jos Schenker jäi piippuun, Mardukia taas on kiiteltävä siitä, ettei bändi yksinkertaisesti tunnu osaavan soittaa heikkoa keikkaa. Bändin esiintymisen rutiini on sanalla sanoen huikea ja hyvän sekä huonon keikan välinen marginaali liki nolla. ”Werwolfilla” käyntiin potkaistu keikka piti otteessaan ja joukkoon mahtui yllättävämpiäkin biisivalintoja. Etenkin ”Dark Endlessin” ”The Black” jäi näistä mieleen. Viihdyttävää, väkivaltaista ja tummanpuhuvaa. Pomminvarma festarikiinnitys. Mardukista pikasiirtymä viereisen lavan eteen, sillä Venomia ei halua missata. Etenkin, kun kyseessä on se ainoa oikea, Cronos-vetoinen versio bändistä.
Soittakaa…Venomia!
Tätä keikkaa oli selvästi odotettu, sillä siinä määrin paljon ryysistä ja innostunutta hälinää oli ilmassa jo ennen kuin yhtään nuottia oli soitettu. ”Black Metal” -kappaleella käyntiin polkaistu tulkinta lunasti odotuksia heti ensi metreistä saakka. Pyrot olivat näyttäviä ja meininki asenteellista sekä äänekästä. Jonkin verran sinne päin, mutta Venomistahan tässä oli toki kyse. Cronos on nokkamiehenä kaukana ”hieman” hajuttoman ja mauttoman Tony Dolanin edellä, ja hänellä on kyky saada yleisö syömään kädestään. Välillä eksyttiin ehkä vähän liiaksikin porukan huudattamisen puolelle. Mainitaan vielä, että Danny Needham lienee paras rumpali, joka bändissä on koskaan soittanut. Toisin sanoen Venom vuonna 2025 oli yllättävän verevä tapaus. Vieressäni hyppi joukko nuoria, paidattomia miehiä, joista yksikään ei ollut syntynyt edes ”Cast in Stonen” aikoihin, mutta silti biisit laulettiin mukana kauttaaltaan. Venom on siis selvästi kestänyt aikaa paljon paremmin kuin bändiä perustettaessa ennustettiin. Kun keikan loppupäässä täräytettiin vielä parin biisin verran Black Sabbathia, totesin, että nyt olen nähnyt jotain jokseenkin legendaarista, vaikka molemmat Venomit olen ennenkin nähnyt. Tässä vaiheessa oli kuitenkin livettävä paikalta, sillä omalta osaltani illan odotetuin keikka oli alkamassa.
A Fine Day to Die
Bathorya ei keikoilla juuri näkynyt edes Quorthonin ollessa elossa, joten illan Blood Fire Death -tribuuttia odotin mitä melkoisesti. Lähtökohtaisesti en myöskään yleensä perusta tribuuttikeikoista, joten ennakkoasetelma oli mennä paikalle avoimin mielin ja ehkä varovaisen toiveikkaana. Kun Enslavedin Ivar näppäili sitten ensimmäiset soinnut ”A Fine Day to Die” -kappaleeseen ja Gaahl asteli eleettömästi, mutta sitäkin suuremmalla karismallaan lavalle, ihokarvat olivat pystyssä kauttaaltaan. Materiaalia kuultiin niin Bathoryn uran alun black metal -kaudelta, kuin myöhemmiltä, niin sanotuilta viikinkilevyiltäkin aina ”Hammerheartiin” asti. Toteutus oli huolellista ja uskollista tributoitavan olemukselle. Verrattuna edellisen illan Moonsorrow-keikkaan fiilis oli karumpi, raaempi ja barbaarisempi, niin kuin pitikin. Vokalistit vaihtuivat tiuhaan ja entisen Gorgoroth-miehen lisäksi tulkintoja kuultiin niin Enslavedin Grutlelta, Aura Noirin Apollyonilta, Watainin Erikiltä ja Mayhemin Attilalta. Näistä Gaahlia ja Apollyonin osuutta olisi kuunnellut mielellään enemmänkin, kun taas Attilan veto ”Born for Burningissa” oli sitä totuttua, mutta toimivaa outoilua. Watainin Erik taas jäi vähän fanipojan rooliin ja oli illan vokalisteista ehdottomasti heikoin. Kuten Enslavedinkin kohdalla, tämäkin keikka loppui lopulta liian pian ja fiilis oli hyvällä tavalla tyhjä sekä kaiken nähnyt. Kesän kotimaisten festareiden kovin kattaus sai arvoisensa päätöksen ja samalla lauantain dualistinen luonnekin korostui. Jos perjantai oli tasaista ja viihdyttävää, lauantaina koettiin festareiden kovimmat ja heikoimmat hetket. Jarnon ja Markuksen kotimatka sujui ilmeisesti vaivatta, kuten myös minulla, mutta lauantain pimeä taksi kustansi huimat 97 € [normisti 28 €] ja Eurojackpotista tuli yksi oikein, eli kaikin puolin onnistunut viikonloppu!
HMF plussat ja miinukset:
+ Alue ja vähäinen jonotusaika
+ Saniteettialueet
+ Ihmisten käytöstavat
+ Äänentoisto
+ Bändivalikoima
+ Olutvalikoima
– Liikaa pienessä ajassa
– Bändien päällekkäisyys
– Ruokatarjonnan suppeus
