Tällä kertaa levylautasella on jyväskyläläisen musiikintekijän, Antti Rautapään, sooloprojektin AVSR:n debyyttijulkaisu Color Cycle, jota käydään läpi tarkasti suurennuslasin ja kamman kanssa.
AVRS on, monien muiden kohtalotovereiden tapaan, saanut alkunsa korona-ajan kurimuksissa, jolloin treenaamiset soittokämpillä jäivät tauolle ja musiikin tuottaminen yksin eristyksissä oli oikeastaan ainoa vaihtoehto jatkaa musikaalisia intohimoja.
Saatteen mukaan Color Cycle on tekijänsä henkilökohtainen matka läpi tunnetilojen. Levyn alkupää kuvastaa esimerkiksi paniikkia ja epätoivoa, jonka jälkeen matkataan synkkien vesien läpi itsepetokseen ja itsetutkiskeluun. Loppupää on raivokas ja kasaa langat yhteen. Jokainen kappale kuvastaa omaa tunnetilaansa eli “väriään”, joka yhdistääkin levyn nimen ja kansitaiteen näppärästi samaan kokonaisuuteen.
Levyn kansigrafiikka, bändin nimi ja levyn nimi eivät vihjaa millään tapaa millaista musiikkia on luvassa, mutta ensimmäisistä Aberration kappaleen nuoteistahan se selviää: Metallia, josta tuli jostain syystä pienet Stone vibat ja kun laulu alkaa, niin tunne vain vahvistuu. Rautapään äänihän on kuin sekoitus Janne Joutsenniemeä ja Rainer Nygårdia johtuen kenties melko vahvasta suomiaksentista. Kyllähän Diablo tulee monissa paikoin myös AVSR:n musiikista mieleen, läntisen naapurimaamme melodisen deathmetallin ohella. Raskasta on musiikki ja matala on vire.
Tämä on varmastikin hyvin kuulijakohtaista, mutta itselläni kestää oman aikansa, että pääsen sinuksi minulle tuntemattomien biisien kanssa. Color Cyclen kohdalla vasta neljäs kuuntelukerta teki sen, että pääsin kappaleisiin sisään. Ja totta puhuen, oli yllätys miten yhtäkkiä biisit avautuivat ja huomasin miten hyviä ne ovat. Hienoja ideoita on joka ikisessä biisissä. Levy on kyllästetty mieleenjäävillä melodioilla ja materiaali on tasaisen varmaa. Myös sovituksissa on omat hienot hetkensä. Vaikeaa on nostaa esiin mitään yksittäistä raitaa levyltä. Niin hyviä ja tasavahvoja kappaleet ovat.
Oma tuntuma on, että biiseistä olisi saanut erilaisella tuotannolla paljonkin enemmän irti. Soundimaailma on ehkä turhan yksipuolinen ja tuotannossa onkin mielestäni levyn isoimmat ongelmat. Kitarat ovat todella pinnassa, eikä niiden soundi ole erityisen omaperäinen. Rumpujen tietty konemaisuus kuuluu, ja vaikka sillä ei ole merkitystä monessa musiikintyylissä, tässä tapauksessa se ei sovi omaan korvaani. Myös laulussa on omat ongelmansa: Se ei kenties ole tarpeeksi vetovoimainen antaakseen kappaleille sen viimeisen kirsikan kakun päälle.
Nykyajan suoratoistokulttuurissa, seuraavaan biisiin tai bändiin hypätään häpeilemättä ja armoa tuntematta. Sillä ei ole väliä kuinka paljon aikaa, rahaa ja sydänverta olisi artisti tuotantoonsa upottanut. Biiseissä pitäisi olla tarpeeksi tarttumapintaa ja koukkuja, jotka pitävät kuulijan otteessa ensimmäisestä kuuntelukerrasta lähtien ja janoamaan lisää. Tästä sellainen puuttuu, enkä oikein osaa sanoa mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Yhteenvetona on kuitenkin todettava, että kappaleet Color Cyclellä ovat hienoja sävellyksiä, tarkasti soitettuja ja hyvin sovitettuja. Levyyn syventyminen kyllä palkitaan pienellä kärsivällisyydellä.
