Legendaaristen Lappeenranta HC Festien manttelin perinyt kesäfestari ylitti odotukset kaikilla olemisen tasoilla.
Ne olivat juuri niitä helteisiä kesäpäiviä, joita helmikuun koleudessa haikailee kaihoten. Päiviä joina läpitunkeva hiki on vallitseva olotila vielä kolmenkin suihkussakäyntikerran jälkeen, joina mikään määrä nesteytystä ei ole riittävästi ja joina puheet kääntyvät talven tuloon ja inhimillisiin lämpötiloihin, sillä suomalainen jos joku osaa nurista säästä.
Oli toki ukkostutka, oli Foreca, Pekka Pouta ja mitä näitä nyt oli, säätieteen ylimaallisia entiteettejä. Oli vanha omakotitalo, oli kaljaa, oli Gambinaa ja oli pihamaa, jonka perukoilla ylivuotinen kiljuastia päästi silloin tällöin ilkikurisia pulputuksia, oli portaikko jonka vierusta oli väärällään miehen mittaisia nokkosia, jotka tuulen myötä lakosivat niin, että tupakalle menosta tuli silkkaa parkouria.
Oli Saimaa Punk fest -viikonloppu.
Merkittäköön lokirjoihin vielä, ettei kolmen päivän armottoman pämppäämisen jäljitä tullut raitista pyhäaamua. Tuli krapula, jossa oli vielä reilusti humalan rippeitä; sellainen, joka saa Biltemasta ostetun promillemittarin käynnistämään itsetuho-ohjelman, darra jossa kaikki kommunikaatio viittaa ihmistä selvästi alkeellisempiin elämänmuotoihin, mutta silti darra jossa jokainen sieluun porautunut muistijälki aiheuttaa ainoastaan lämpimiä häilähdyksiä.
Moshpittejä ja verratonta lavakarismaa
Oli Lappeenrannan vanhassa linnoituksessa esiintyjiäkin. Oli Pystyyn kuolleita hippejä, joilla oli kunnia avata nämä verrattomat kinkerit, oli Kovaa rasvaa, joka tykitti hardcorea, joka autenttisuudessaan toi toimittajan mieleen CMX-yhtyeen alkuajat. Oli yleisön kädestään syömään saanut Lähiobotox ja Terveet kädet ja Läjä Äijälä, legenda jo eläessään. Moshpitti pyöri ja Tornion kevät aiheutti valtaisan nostalgiaryöpyn.
Ja oli muuan Anni Lötjönen, Huora-yhtyeen solisti, joka silkalla karismallaan ja lavapreesensillään loihti juhlatelttaan tunnelman, jollaista ei oikeastaan ole edes mahdollista kokea kuin aivan tietyssä mielentilassa. Keikka eteni ja ukkoskuurot suomivat ulkopuolista maailmaa salamoinnin säestyksellä. Ja silti ukkosenjumalan jylinä poljettiin tylysti Huoran jalkoihin. Tuli tulikivenkatkuisia terveisiä hallitukselle ja Teemu Selänteelle, tuli niin perkeleen kova keikka, että vielä kaksi päivää myöhemminkin tekee mieli tempautua pittiin ja antaa tunteen ja nuoruudenkaipuun viedä.
Ja olihan siellä punkin ja hardcoren lisäksi vielä räppiäkin. Mutta koska pääesiintyjien missaaminen on toimittajalla rakennettuna DNA:han, ei räbäytyksestä kertynyt muistikuvia. Kertyi katoava ajatus kahdesta onnellisesta humalaisesta, jotka taivalsivat kaatosateen halki kohti kapakkaa pääsemättä milloinkaan sisään. Tuli taksireissu ja ansaittu lepotauko ennen toista festivaalipäivää.
Kylmiä ja kuumia juomia, missattuja keikkoja
Lauantaiaamu alkoi samanlaisella lököhelteellä kuin edellisetkin aamut. Piti päästä paikalliskuppilaan saadakseen päivän käyntiin. Ja totta munassa matkaan tuli mutkia, kun seuraava saderintama saavutti Lauritsalan aamutaivaan tehden käynnistyssarjasta useamman tunnin mittaisen. Mutta taas kerran sade väistyi ja aurinko armas astui esiin kuin siunatakseen luvassa olevan festarilauantain.
Alueelle päästiin. Nähtiin vanha kaveri, jolla oli vissypullossa kossua ja todistettiin sellaistakin näytelmää, jossa Jorma Mattila & Ulkopuoliset -yhtyeen basisti halusi tarjota seurueelle näkäräiset; jekkua, kaljaa ja kaksi pulloa valkoviiniä. Kyllä sellaisilla eväillä pärjää, etenkin kun muistaa välissä vetää pari perilepralaista perinneherkkua, vetyä. Hyvältähän se maistui, vaikkei savukinkun kuulukaan sillä tavalla piiraan ulkopuolella lerputtaa. Tässä välissä tuli ehkä juotua myös kupillinen kahvia. Varmastikin se teki hyvää.
Sori Hautaustoimisto, että missasin keikkanne. Sori Juggling Jugulars! Kuuntelimme kyllä edellisehtoona tuotantoanne musiikin suoratoistopalveluista ja tykkäsimme siitä kovasti. Sori Abduktio; sivukorvalla kuulin mutta siinä oli juuri sillä hetkellä kaikenlaista. Oli kaljaa ja edellä mainitut näkäräiset, oli vanhoja sekä uusia ystäviä ja niin hyviä juttuja ettei ihminen mitenkään kyennyt taipumaan telttaan asti. Sori Hero Dishonest, mutta ei aavistustakaan missä päin universumia sitä oikeastaan tuli tämän keikan ajan oleskeltua. Olen aidosti pahoillani.
Vallitsevaan olotilaan sopi sen sijaan Wasted, joka veti armottomalla pieteetillä ja vuosikausien keikkailun mukanaan tuomalla rutiinilla. Ja Wastedin jälkeen yksi kenties festien odotetuimmista akteista; Nyrkkitappelu, joka tanssitti ihmismassaa tehtaan takuulla. Eikä minkä tahansa huopatossutehtaan, vaan sellaisen jossa valmistetaan erittäin kovaäänisiä miljardin hevosvoiman koneella varustettuja työkoneita, jotka kuluttavat kolmekymmentä litraa pensaa ja paloöljyä jo kännistysvaiheessa.
Sori Endstand, mutta näin teidät livenä jo joskus ysärillä Lappeenrannan järjestötalolla. Tällä kertaa homma meni puihin, sillä näkäräiset olivat kihonneet edellä mainitun Jorma-basistin nuppiin siinä määrin, että tarvittiin kaksi järjestysmiestä poistamaan mies alueelta. Solidaarisuussyistä oli seurattava ja missattava samalla taas yksi pääesiintyjä, mutta kerrotaan, että Laineen Kasperi oli päättänyt festit varsin ansiokkaasti.
Jatkot: älä jätä basistia kuumaan autoon
Vielä oli kuitenkin luvassa jatkoklubi ja Kivesveto Go Go, allekirjoittaneen ikiaikainen rakkaus. Vielä tämänkin ikäisenä ihminen jaksaa mesota kolmevarttisen pitissä ja karjua kurkku suorana kiljunjuonnista, Tonysta ja vasikan verestä. Dirty Work oli myös siellä, eikä tämänkään orkan suorittamisesta jäänyt moitittavaa.
Yön tunteina poikkesin vielä noutamaan reppuani kaverilta. Ensin basistia ei näkynyt, sen sijaan puhelin, avaimet ja lompakko oli hylätty nokkosten valtaamille portaille ja porstuan puolella oli täysi valaistus päällä. Löytyihän se basistikin lopulta. Mutta ei sitä mokomaa saanut enää kammettua auton takapenkiltä jalkeille. Uskoisin että kuumasta, krapulan, hien ja oksennuksen hajuisesta kotterosta on kuitenkin ollut hyvä herätä. Väkisinkin siinä silti hiipi mieleen sanonta koirasta ja kuumasta autosta.
Summa summarum; oli ilahduttavaa ja elähdyttävää nähdä, että vanha kotikaupunkini on edelleen henkeen ja vereen punk city. Saimaa Punk Fest onnistui täyttämään täydellisesti sen tyhjiön, jonka Lappeenranta HC fest uhkasi kuollessaan seutukuntaan jättää. Mahtavien ihmisten mahtavasti järjestetyt kemut, joissa jokainen vieras oli kunniavieras ja meininki peace and love, juuri niin kuin punk-festareilla pitää.
