Juuso Räsänen on Ylen lastentoimituksen tuottaja, joka on työskennellyt pitkään myös toimittajana, käsikirjoittajana ja ohjaajana.
Kun minua pyydettiin kirjoittamaan elämäni levystä, kävin läpi perinteisen listani.
Bob Dylan: Slow Train Coming
U2: The Joshua Tree
Paul Simon: Graceland
Marvin Gaye: What’s Going On
Vangelis: Blade Runner Soundtrack
Näitä levyjä olen ajatellut koko elämäni, ne ovat muokanneet minua suuresti, kuuntelen niitä edelleen säännöllisesti, enkä voi kuvitella millainen todellisuuteni olisi ilman niitä.
Olen kirjoittanut niistä aikaisemminkin ja voisin kirjoittaa uudestaan ja eri näkökulmista, silti koin tehtävänannon raskaana ja olen lykännyt tämän tekstin kirjoittamista useita viikkoja, vaikka en koskaan missaa mitään deadlinea (jota ei onneksi ollutkaan).
Olen kirjoittanut elämässäni kymmeniä tuhansia sivuja tekstiä. Ammatikseni ja huvikseen, puhtaasta kutsumuksesta. Nyt en pystynyt siihen heti, vaikka kirjoittaminen on minulle kuin hengittämistä.
Viime vuonna sain päätökseen nelisen vuotta kestäneen some-listan 1001 elämäni biisiä, mutta jouduin koko kesälomani miettimään miksi elämäni levystä kirjoittaminen on niin vaikeaa?
Olen syntynyt vuonna 1977, elänyt lapsuuteni 80-luvulla ja nuoruuteni 90-luvulla. Nämä kolme vuosikymmentä hioivat huippuunsa sen pop-kulttuurin – musiikin, elokuvan, television ja videopelit – jonka luomisvoimaa ja autenttisuutta yritämme nyt uudella vuosituhannella kalpeasti jäljitellä. Väitän, että pelejä lukuun ottamatta 2000-luvulla ei ole pop-kulttuurissa tehty mitään paremmin kuin ennen. Television uusi kulta-aikakin keksi vain sata eri tapaa kuvata nihilismiä.
Itselleni 70-90-lukujen ylistämisessä ei ole myöskään kysymys nostalgiasta ja tämä ajatus liittyy voimakkaasti valitsemaani albumiin. Päätin nimittäin vanhoihin ajatuksiini ja mieltymyksiini väsähtäneenä valita uuden elämäni levyn.
Se on The Midnight -yhtyeen Endless Summer.
En tuhlaa aikaa uuden ilmiön selittämiseen, totean vain lyhyesti, että retrowave on synthpop-musiikin alatyylilaji, jossa 80-lukua usein itse kokemattomat nuoret tai vuosikymmenellä syntyneet artistit tekevät uutta kasarimusaa. Ilmiö löi itsensä läpi Nicolas Winding Refnin kasarifiiliksiä simuloivasta elokuvasta Drive, jonka soundtrackilla kuultiin muun muassa genren läpimurtoartistia Kavinskya sekä College & Electric Youthin hieno A Real Hero.
The Midnight on kuitenkin retrowaven kuningasbändi ja vuonna 2016 ilmestynyt esikoispitkä Endless Summer on heidän mestariteoksensa. Se on nyt tämän artikkelin myötä elämäni levy.
Suomalainen ilmasto on mielenterveydelleni hengenvaarallinen – vuosikierroltaan ja kulttuurillisesti. En pidä täällä oikeastaan mistään karjalanpiirakoita, yksittäisiä ihmisiä ja kesä-elokuuta lukuun ottamatta. Syksyt ja talvet ovat erityisen vaikeita ja olen useamman kerran nuorempana yrittänyt aloittaa elämän muualla, mutta aina pakotettu syystä tai toisesta palaamaan.
Talven 2020 juuri ennen koronaa vietin työtehtävissä päiväntasaajalla Tansaniassa ja Keniassa. Kuuntelin siellä paljon Endless Summeria – paratiisi pitää maksimoida, kun sinne kerran pääsee.
Endless Summer ei ole vain 12:sta biisistä koostuva albumi, se on kokonaisvaltainen elämys, kuin todellinen paikka, jonka idea oli jo muotoutunut mielessäni kasarilapsuuden kesistä ja nuoruuden inspiraatioista ennen kuin koskaan edes kuulin koko levyä. Vaikka Endless Summer kuulostaa 80-luvulta ja siinä on mausteena nostalgiaa, se ei nostalgiaa kuitenkaan ole. Nostalgia on sitä, että yritetään pakonomaisesti palata tiettyihin hetkiin sellaisina kuin ne muistetaan, mutta retrowave ja Endless Summer ovat jotain enemmän – minulle ne ovat tulevaisuus.
Teen työkseni televisio-ohjelmia lapsille ja nuorille ja kaikessa tekemisessäni yritän tavoittaa 80-luvun sydämen. Ohjelmani eivät näytä tai kuulosta kasarilta, mutta ne tuntuvat siltä. Endless Summer oli ja on juuri tätä. Levy antoi minulle ajatuksen siitä, että nostalgiaa – menneiden muistelua – ei pidä tavoitella, koska voimme luoda parhaat asiat ja elämykset uusilla tavoilla aina uudelleen.
Endless Summeria ei olisi sen soundeista huolimatta voitu synnyttää 80-luvulla. Levy on sellaisten ihmisten tekemä, jotka ovat menettäneet jotain, 80-luvunkin, mutta eivät uskoaan parempaan. Eräässä kommenttiketjussa The Midnightin ja Endless Summerin nuori fani ihmettelikin levyn Sunset-biisiä, että miten voi kokea nostalgiaa ajasta, jota ei ole koskaan elänyt? Siksi koska kappaleella niin kuin kuulijallaankin on kasarin sydän, joka on ikuinen.
Kuuntelen tätä kirjoittaessani Endless Summeria kuistillani auringonpaisteessa niinä muutamana kuukautena kun Suomessa on siedettävää asua. Sitten kun routa ja rospuutto alkavat taas raiskata mieltäni, kaadan rommia lasiin ja laitan Endless Summerin soimaan. Se on paikka, jossa kesä ei pääty koskaan.
Endless Summer ei pelkästään pelastanut minua synkältä aikuisuudelta ja paatuneelta 2000-luvulta, vaan se antoi minulle mullistavan ajatuksen – uuden tavan luoda ja ajatella maailmaa. Niin että mennyt ei ole mennyttä, vaan kaiken hyvän voi luoda aina uudelleen.
–Juuso Räsänen
