Koska Shannonin Crazy Days -kipale toi juuri toisen Viikon kovin biisi -kisan voiton kotiin pääsee yhtyeen perustajajäsen Johnny Darkwood jälleen kirjoituspöydän ääreen pohdiskelemaan elämänsä albumeita. Tällä kertaa mennään syvälle Los Angelesin metalli-skenen ytimeen ja shock rockin juurille, sillä albumiksi valikoitui W.A.S.P. yhtyeen debyyttijulkaisu.
Oli synkkä ja myrskyinen marraskuun lauantai joskus vuosituhannen vaihteessa ja allekirjoittaneella ikää kolmentoista verran. Haahuilin Helsingin Stockmannin Basementissä levyjä umpimähkään selaillen. Näihin aikoihin ostin levyjä usein summamutikassa esimerkiksi kansikuvan perusteella, koska mitään Spotifya tai vastaavaa ei oltu vielä keksitty. Käsiini osui CD, jonka kansi toi mieleen Madmax ja Pako New Yorkista -tyyliset leffat: siinä neljä rankannäköistä heeboa poseeraa utuisessa rauniomaisemassa alttarille asetetun luurangon edessä ja taustalta tuijottaa kaksi silmää. En ollut W.A.S.P. -nimisestä bändistä koskaan ennen kuullutkaan, mutta nappasin lätyn matkaan ja lähdin kämpille tutustumaan ostokseeni. Kun avausraita “I wanna be somebody” rummutettiin käyntiin ilman ennakkovaroitusta ja ilmoille kajahtivat Blackie Lawlessin raastavat vokaalit olin kirjaimellisesti lentää perseelleni! Tämähän iski suoraan munille ja lujaa!
Levy oli täynnä tarttuvia metallihymnejä, kuten: “L.O.V.E. Machine”, “Hellion” ja “Tormentor” ja innostukseni kasvoi entisestään, kun tutustuin bändiin ja sen henkilöitymään Blackie Lawlessiin tarkemmin. Yhtyeen (jonka nimen oletettiin olevan lyhenne sanoista We Are Sexual Perverts) habituksessa ja esiintymisessä oli jotain vaarallista ja eläimellistä – jopa rienaavaa! Keikoilla riitti verta ja suolenpätkiä ja paljasta pintaa ja Blackie suorastaan säteili pahan pojan energiaa. Kun bändi esiintyi 80-luvulla lepakossa oli tämä lavasaappaissaan liki kaksimetrinen leimuavasilmäinen herrasmies varmaan aikamoinen ilmestys. Raakaa lihaa ammuttiin tykillä yleisöön ja lavalle oli kahlittu alaston nainen. Lawlessin haaroihin oli asennettu sirkkelinterä ja henkilökuntaa oli kuulemma kielletty katsomasta häntä silmiin.
W.A.S.P. on mielestäni poikkeuksellisen hyvin rakennettu ja tuotettu ensijulkaisu omassa genressään, mutta jos ollaan rehellisiä, niin levy ei rokkaa hyvien koukkujen tai taidokkaan kitaroinnin ansiosta. Albumi räjäyttää pankin siksi, että Blackien ääni ja karisma ovat tässä kohtaa niin teräviä, että ne kuorivat vaikka kaktuksen raa-aksi toiselta puolen tietä. Näiden osalta valitettavasti etsikkoaika oli jo käsillä ja vaikka musiikillisesti bändin ja Blackien parhaat ajat olivat vielä edessäpäin, niin karisma ja täydellinen kurkkuääni ovat katoavia luonnonvaroja.
Olin joskus vuonna 2005 nuorena ja hurjana katsomassa bändin keikkaa Helsingin jäähallissa. Minun ja kavereideni kasvot olivat sotamaalausten koristamat ja Jack Daniels -pullo kiersi ringissä Nordiksen parkkiksella. Konsertin huipentuessa surffasin yleisön käsien päällä koko permannon päästä päähän Blind in Texasin pauhatessa. Kun laskeuduin aallon harjalta lähelle eturiviä minun ja Blackien katseet kohtasivat hetkeksi. Vähän väsyneeltä isäntä näytti eikä silmissä ollut enää samaa paloa kuin 80-luvun vedoissa. Keikka jäi silti mieleen ikimuistoisena, vaikka se ei varmaan jälkeenpäin videolta katsottuna näyttäisi tai kuulostaisi kovinkaan erityiseltä. Tärkeintä oli meininki ja momentumi. Ja vaikka kauneus on katoavaista ja kukaan ei kestä rock and roll -elämäntapaa kovin kauaa se on onneksi saatu ikuistettua bändin debyytille joka on 80-luvusta eteenpäin insipiroinut lukemattomia muusikon alkuja. Jopa Children of Bodom– yhtyeen kitarajumala Alexi Laiho nosti tämän albumin yhdeksi suosikeistaan.
“The Gods you worship are steel; at the altar of rock ‘n’ roll you kneel”
Kuusankoskella 2. helmikuuta 2025
Johnny Darkwood, Shannon
