Viidennenkymmenennen TROML-juhlakolumnin saa kunniakseen tehdä Ilkka Ihalainen, muusikko Perhosii-indieduosta ja technoa tuottavassa Buru:ssa.
Pienestä taaperosta asti olen kuunnellut musiikkia monipuolisesti genrerajoista välittämättä – suomirokista räppiin, nu-metallista grungeen, indieen, electronicaan ja teknoon saakka. Mutta suurimman vaikutuksen ovat tehneet aina erityisesti ne teokset, jotka onnistuvat yhdistämään useita genrejä ja maailmoja, luoden jotakin, mikä on enemmän kuin osiensa summa.
Kun Radioheadin keulahahmo Thom Yorke julkaisi soololevynsä The Eraser vuonna 2006, en ollut tiennyt, että musiikkia voisi tehdä yhdistämällä elektronisia tuotantotapoja bändisoittimiin ja lauluihin niin saumattomasti – ja niin henkilökohtaisella tasolla. Levy on elektroninen, minimalistinen, kryptinen ja paikoin kylmäkin – mutta juuri siksi myös inhimillinen.
The Eraser tuntuu siltä kuin joku maalaisi rikkonaisista orgaanisista äänistä, naputtavista rumpukoneista, leijailevista syntikoista, kitaroista ja toistuvista hypnoottisista luupeista musiikkia, joka ei ole minimalismistaan huolimatta koskaan yksiulotteista, monotonista eikä sidottu mihinkään tiettyyn aikaan. Se rakentuu niukoista biiteistä, repaleisista pianokuvioista ja Yorken tunnistettavan hauraasta äänestä. Kappaleet kuten “Analyse” ja “Atoms for Peace” vievät mukanaan sisäänpäin kääntyneeseen, mutta kauniiseen maailmaan, jossa jokainen yksityiskohta tuntuu merkitykselliseltä ja kokonaisuus rakentuu monitasoiseksi, paikoin kokeelliseksi ja abstraktiksi äänimatkaksi.
The Eraser ei ole taustamusiikkia – se pysäyttää ja pakottaa syleilyynsä. Se haastaa kuuntelemaan ja olemaan hiljaa, kääntymään sisäänpäin ja tarkkailemaan. Levy on ollut mukanani vuosien varrella: se on soinut kuulokkeissa unettomina öinä, bussimatkoilla ja pyörän selässä, treenikämpällä inspiraatiota etsiessä – ja hetkissä, kun on saanut uppoutua omiin ajatuksiin ja maailmoihin. Se on ajaton teos, joka on löytänyt vankan paikkansa sisäisessä äänimaisemassani – kohdassa, jossa yksinäisyys, ahdistus ja herkkyys voivat kohdata ja elää hyväksyvästi rinnakkain.
The Eraser ei ole vain levy, se on myös osoitus siitä, miten musiikki voi olla sekä älyllistä että intuitiivista, samaan aikaan kokeellista ja lohduttavaa. Siinä piileekin sen todellinen voima – ja ehkä juurikin siksi se myös on valintani elämäni levyksi.
