Tällä kertaa The Record of My Life -osiossa vierailee Infernon toimittaja Joni Juutilainen.
Elämääni eniten vaikuttanut levy – siinäpä vasta pulma! Kuten varmaan kaikilla, yhden ainoan albumin poimiminen omaa identiteettiä ja musiikkimakua muovanneista kiekoista tuntuu huomattavan hankalalta. Kymmenillä ja taas kymmenillä lukuisten eri tyylilajien levyillä on oma merkityksensä omassa ajassa ja paikassa, mutta lopulta valintani on looginen.
Löysin black metal -musiikin vuonna 1996. Tai pikemminkin black metal löysi minut, sillä ajauduin genren syövereihin täysin sattumalta. Tässä tapauksessa porttiteoria ei pitänyt paikkaansa: Immortalin ja Mardukin kaltaisilla ”parusyhtyeillä” aloitetut kokeilut kokeilut veivät nopeasti syvään päätyyn, ja uutta genreä tuli kahlattua läpi psyykkiset raajat ruvella.
Ensimmäisen levynsä In the Nightside Eclipsen vuonna 1994 julkaissut norjalainen Emperor ilmestyi tutkaani varsinaisesti ”vasta” Anthems to the Welkin at Duskin myötä vuonna 1997. Albumi oli – ja on yhä – jotain täysin uniikkia; kaoottista, sinfonista, synkkäsävyistä ja sävellyksiltään huippuluokan teos, jota verhoaa tietynlainen epäselvyyden verho. Homma tuntuu olevan vaarassa hajota johonkin todella tuntemattomaan kasaan ihan milloin tahansa, mutta se säilyttää jännitteensä alusta loppuun.
On tietysti selvää, että Anthems ei herätä tänä päivänä enää samoja tunteita kuin ilmestyessään vuosikymmeniä sitten. Kiekkoa on tullut kuunneltua vuosien mittaan lukemattomia kertoja, ja tässä välissä Emperor on ehtinyt jo hajota ja palata takaisin suurille lavoille soittamaan mm. Anthemsin kappaleita virheettömästi ja ilman mystiikan häivää. Tämä ei kuitenkaan syö Anthemsin tehoa, sillä albumilla tuntuu soittavan aivan eri yhtye kuin sliipattu ja virkamiesmäinen nyky-Emperor.
Levyn kappaleiden käyminen läpi on turhaa, sillä tarjolla on pelkkää priimaa. Mahtipontisen Alsvartr (The Oath) -intron ja albumin päättävän The Wanderer -instrumentaalin väliin mahtuu kokonainen kirjo täydellisyyttä hipovaa mahtipontisuutta, joka ei ollut aikaansa edellä, vaan pikemminkin täydellinen maamerkki julkaisuajankohtaansa. (Norjalainen) black metal oli kokenut jo parhaat päivänsä, ja Anthems ikään kuin päätti erään aikakauden ja aloitti uuden.
Jos homma pitää summata, Musta metalli on kulkenut matkassani tiiviisti näihin päiviin asti. Genrestä löytyy yhä uusia päteviä julkaisuja, mutta lopultahan kaikki on pelkkää kaipuuta vanhaan – juuri niihin fiiliksiin, kun musiikkityyli vyöryi tajuntaan jonain täysin uutena ja salaperäisenä. Anthems to the Welkin at Dusk herättää kuin herättääkin yhä sisällä jotain etäiseltä tuntuvaa ja kauan sitten kadonnutta.
Joni Juutilainen // Inferno
