Lauri Kivelä, tuo progressiivisten metalli/industrial-genrejen moniosaaja joka vaikuttaa kokoonpanoissa Enphin, Alitila ja Entheomorphosis, on kirjoittanut meille omasta mullistavasta levy-kokemuksestaan.
Kunkin aikakauden ja kulttuurin kasvatilla lienee omat vaiheensa. Omia kokemuksiani kerratessa tuntuu, että 1990-luvun teinivuosina kunkin täytyi käydä läpi ainakin The Doors -vaihe, proge-vaihe ja erityisesti Pink Floyd -vaihe. Viimeksi mainitun kohdalla ihmiselle muodostuu loppuelämäksi käsitys yhtyeen parhaasta levystä, tai ainakin selkeä henkilökohtainen suosikki on löydyttävä.
Omalla kohdallani kokemus oli vahva ja valinta ehkä poikkeuksellinenkin: eniten sykähdyttänyt teos oli levy, jota usein pidetään vähiten Pink Floyd -levynä, mutta joka on samalla yhtyeen tunnustetun mestariteoksen pääarkkitehdin tiukimmin johtama kokonaisuus. Eli tietenkin: The Final Cut.
Kun minulta vajaat kolmekymmentä vuotta tuon vaiheen jälkeen kysyttiin, mikä on elämäni levy, tiesin vastauksen heti. Vaikka edellisestä kuuntelukerrasta oli kulunut taas muutama vuosi, ajatus oli hämmentävän kirkas, en kuitenkaan osannut suoralta kädeltä sanoa miksi. Seuraavien kuukausien aikana aloin kyseenalaistaa valintaani ja samalla etsiä perusteita tälle häkellyttävän selkeältä tuntuneelle vastaukselle.
The Final Cut on kirjoittajalleen henkilökohtainen teos, jonka kantavia teemoja ovat perhehistoria ja sodanvastaisuus. Nämä elementit eivät kuitenkaan itselleni ole olleet niitä merkityksellisimpiä. Albumilta ei nouse esiin yhtään varsinaista hittiä, joten sen voima ei perustu yksittäisiin muistijälkiin tai tarttuviin kappaleisiin.
Ehkä juuri siinä piilee levyn voima: kokonaisuuden eheydessä, joka imaisee mukaansa jokaisella kuuntelukerralla. Tutut ja vetoavat kohdat nousevat esiin osana kokonaisuuden kulkua, niitä ei tarvitse, eikä edes huomaa odottaa. Henkilökohtaisuuden vaikutus kuulunee toteutuksessa inhimillisyytenä ja intohimona kokonaisuutta kohtaan. Lyhyet välisoitot rytmittävät kerrontaa, ja ajoittain kappaleet eivät tunnu edes varsinaisilta kappaleilta, vaan kokolevy näyttäytyy kuunnelmana, jossa isojen iskujen ja mylvivien kuorojen rinnalla vuorottelevat intiimimmät, lausutut hetket, kuljettaen tarinaa orgaanisesti eteenpäin.
Ehkä se on juuri tämä intohimo, joka on vuosien ajan puhuttanut. Levy ei ole vain albumi vaan kokonaisuus, teema-albumi, jossa kerrotaan jotain painavaa. Ei pelkkää mielipidettä tai näkemystä, vaan jotain, joka tuntuu totuudelta, eletyltä ja koetulta.
“And if I show you my dark side, will you still hold me tonight?”
Isot teemat resonoivat monella tasolla, ja vuosien saatossa levystä on löytynyt uusia kerroksia ja henkilökohtaista tarttumapintaa, samaistuttavia ristiriitoja. Se ei ainoastaan puhuttele, vaan kasvaa omana kokonaisuutenaan kanssani.
Iso osa levyn vaikuttavuutta liittyy myös sen näyttäytymisenä eräänlaisena kirjoittajansa omakuvana. Tähän liittyy myös levyn taustalla vaikuttaneet tuotannolliset ristiriidat, kunnianhimo ja muut ulkomusiikilliset seikat. Kaikki tuo on muokannut myös omaa suhtautumistani musiikintekoon ja mieltymykseen esimerkiksi teema-albumeihin, miten malttaisikaan tehdä levyä vain yksittäisistä irtonaisista kappaleista, kun samasta maailmasta voi kirjoittaa koko albumin.
Kyllä, kaiken punnitsemisen jälkeen on pakko myöntää: juuri tämä levy on se elämäni levy. Kaikki edellä mainittu sekä vielä kerran ne aseista riisuvat henkilökohtaiset välähdykset tekevät siitä ainutlaatuisen osan omaa kasvamistani ihmiseksi. Se se on: The Final Cut: A Requiem for the Post War Dream.
“They flutter behind you your possible pasts, some brighteyed and crazy, some frightened and lost.”
