Legendaarinen suomalaisen kansitaiteen ja bändilogojen tekijä Luxi Lahtinen palaa nuoruutensa käännekohtaan The Record of My Life -osiossa. Valinta on Slayerin Hell Awaits (1985) – levy, jonka hän kuvailee “ihan helvetillisen nerokkaaksi mestariteokseksi, joka muutti thrash metallin koko olemuksen”. Teininä Luxi etsi jotain vaarallisempaa, synkempää ja brutaalimpaa kuin mikään aiemmin – ja Hell Awaits antoi juuri sen, repien irti arjesta ja avaten portit pimeämpään, raivokkaampaan todellisuuteen.
Slayer –Hell Awaits (1985): Ihan helvetillisen nerokas mestariteos, joka muutti thrash metallin koko olemuksen
Vuosi oli 1985. Olin teini, täynnä energiaa ja etsimässä jotain, mikä olisi aidosti vaarallista, synkempää, brutaalimpaa musiikillisesti kuin mikään muu aikalaisensa julkaisu – jotain, mikä ei pelkästään herättäisi, vaan repisi irti arjen tylsyydestä ja paiskaisi suoraan johonkin pimeämpään, raaempaan ja totuudellisempaan. Sitten kuulin Slayerin Hell Awaits levyn – ja mikään ei ollut enää entisellään.
Slayerin toinen studioalbumi ei ainoastaan ollut seuraava askel Show No Mercyn jälkeen – se oli helvetillinen jättiharppaus kohti sellaista ilmaisua, joka oli 1985 jotain täysin ainutlaatuista. Hell Awaits ei kysy lupaa. Se hyökkää. Se repii ja raastaa eikä kysely turhia – ja ennen kaikkea, se vangitsee tehokkaammin kuin se kaikkein nälkäisin leijonalauma keskellä kuivinta savannia. Luulet kuitenkin olevasi turvassa? Et voisi olla yhtään enempää väärässä…
Äänimaisema helvetistä – mutta kauniilla tavalla
Albumin nimikkokappale alkaa uhkaavalla, takaperin äänitetyllä mantralla, joka toistaa “Join us!”, ja tuo jo ensisekunneilla viipyilevän kylmät väreet selkäruotooni, yhä vieläkin 40 vuotta ensipuraisua myöhemmin. Ko. biisin rakentuminen on hidas, mutta väistämätön – kun riffi viimein iskee, se on kuin taivas repeäisi ja portit helvettiin avautuisivat. Tässä kohtaa jo tiesin, että nyt ollaan jossain paljon syvemmällä, raskaalla metallilla kylvetyssä meressä kuin aiemmin.
Tom Arayan punkahtava, rääkyvä ääni, Kerry Kingin ja Jeff Hannemanin kaoottiset, mutta tarkasti sommitellut riffit – ja Dave Lombardon uskomattoman aggressiivinen, mutta hallittu rummutus muodostavat kokonaisuuden, jota edelleenkin pidetään eräänlaisena ylväänä mittapuuna thrash metallin koko väripaletissa. Hell Awaits on teknisesti vaativampi kuin edeltäjänsä, mutta ei koskaan kikkaile liikaa – sen brutaalius on harkittua, ja sen raakuus on täydellistä taidetta.
Kaaoksen ja virtuositeetin täydellinen liitto
Kappaleet kuten nimikkokappale ”Hell Awaits”, ”At Dawn They Sleep”, ”Kill Again” – ja ”Necrophiliac”, ovat jokainen omia huipennuksiaan. Slayerin tyyli on tunnistettavissa jokaisesta kulmasta: nopeus, viha, synkkyys ja tinkimätön asenne. Eikä kyse ole pelkästä energiasta – Hell Awaits on monin paikoin jopa progressiivinen levy, täynnä epätavallisia rakenteita ja yllättäviä rytmivaihdoksia, jotka edelleen kuulostavat varsin tuoreilta.
Se, mikä tekee tästä levystä niin ikimuistoisen, on sen vaikutus kuulijaansa. Hell Awaits ei ollut vain levy – se oli herätys; siis ihan monessakin mielessä. Se opetti, että musiikki voi olla vaarallista, pelottavaa, mutta silti kaunista omalla rujolla tavallaan. Ja juuri siksi se iski niin lujaa silloin teininä – ja miksi se iskee yhä, vuosikymmeniä myöhemmin.
Lopuksi: Ei pelkästään klassikko – vaan peruskallio
Hell Awaits ei ole vain yksi thrash metalin merkkipaaluista – se on yksi koko metallimusiikin historian kulmakivistä. Se raivasi tietä Reign in Bloodille, mutta seisoo yhä täysin omilla jaloillaan: tummempana, ilkeämpänä, progempana (!) ja kenties jopa kunnianhimoisempana Slayer albumina kautta aikojen.
Vuonna 1985 tämä levy muutti maailmani – eikä se ole menettänyt tehoaan päivääkään. Hell Awaits on hyvinkin ajaton levy, koska sen ydin on vilpitön: puhdas raivo, puhdas taiteellisuus sekä puhdas asenteellisuus olla jotakin erilaista, mitä muut aikalaisbändit eivät ole pystyneet/uskaltaneet tehdä tuolloin, vuosikymmeniä sitten.
P.S. Muistakaa myös katsastaa mm. haastatteluja ja arvioita:
https://www.metalcrypt.com/
