Olen Roope Pekkinen ja soitan bassoa jyväskyläläisessä yhtyeessä nimeltä oudokit. Oudokit soittaa uniikilla tavalla iskujen molemmin puolin keinahdellen tanssahtelevaa vaihtoehtorokkia. Indie-bändissä soittamisen lisäksi teen omaksi ilokseni rustiikkista akustista musiikkia, jota julkaisen satunnaisesti Soundcloudiin käyttäjänimellä ”Möhnä-huone”. Oudokit voitti Viikon Kovin Biisi -kilpailun sinkullamme Roihu ja sen seurauksena ilonani on kirjoittaa Emotion Zinen lukijoille yhdysvaltalaisartisti Mitskistä.
Mitsuki Laycock alias Mitski on 35-vuotias eläköitynyt laulunkirjoittaja. Hänet tunnetaan poeettisesta melankoliastaan, jota monet indie-artistit arkkityypillisesti tavoittelevat, mutta jota niin harva lopulta tavoittaa. Albumi Bury Me At Makeout Creek julkaistiin 2014, mutta kuulin sen ensimmäisen kerran vasta vuonna 2018 ollessani 19-vuotias nuori mies. Olemme olleet albumin kanssa siis tuttuja vasta seitsemän nopean vuoden ajan. Albumi on siitä huolimatta ollut mielessäni usein ja siten muodostunut tärkeäksi osaksi henkilökohtaista musiikkihistoriaani. Bury Me At Makeout Creek olisi ehdottomasti yksi viidestä albumista, jonka ottaisin mukaani autiolle saarelle, sillä sen sanoittamat tunnetilat ja ajatukset saavat minut tuntemaan oloni nähdyksi. Näkemykselliset sanoitukset koristellaan kaiken kukkuraksi kauniilla äänivalinnoilla, joiden osalta omalaatuisuudessa ei ole säästelty. Mitskin uniikki ja rohkeankepeästi kipeistä asioista kerronta-laulanta on epäilemättä innoittanut minua laulunkirjoittajana. Vaikutteiden selkeimpiä merkkejä on löydettävissä tulevaisuudessa oudokkien työpöydällä toistaiseksi taottavalta koko pitkältä albumilta, jonka julkaisuajankohdaksi uskallan spekuloida jota kuin seuraavaa vuotta tai puoltatoista. Uutta tuotantoa odotellessa oudokkien musiikkiin voi halutessaan tutustua nimikko-EP-julkaisumme ”Oudokit” avulla. Viikon Kovin Biisi -kilpailun voittanut sinkku Roihu löytyy myös kyseiseltä julkaisulta ja se on striimattavissa monilla eri alustoilla.
Eräs Mitskin albumin kantavia teemoja on dynamiikoilla erityisen taitavasti leikkiminen. Äänimaailman valintoina tämä tarkoittaa hiljaisuuteen tipahtelevien melodramaattisten kuiskausten sekä hyvin grungehtavan fuzz-pörinän taustoittamien itkupotkuraivareiden välillä seilaamista. Dynamiikkavaihtelut sovitetaan kuvaamaan kappaleiden lyriikoiden maalailemia tunnetiloja tavalla, joka ei vastaa stereotyyppistä ”hän jätti minut, nyt v*tuttaa” -skeemaa. Tämä käy ilmi jo ensimmäisen kappaleen Texas Reznikoff puolessa välissä, kun kumppanin sukat jalassa sänkyyn saapumisesta valittavat virkkeet verhoillaan kauniisti kenkiä tuijottelevalla fuzz-vaipalla. Kappaleessa First Love/Late Spring puolestaan valitellaan kivuliaan itsetietoisesti omista keskeneräisyyksistä urkujen staattisesti uikuttaen taustalla – taitavasti kumuloitu jännite puretaan tavalla, joka muistuttaa migreenikohtauksen helpottaessa nukahtamista. Kappale sanoittaa pitkäksi kasvaneen lapsen kiukkuja ja kauhuja niin japaniksi kuin englanniksi, joka on epäilemättä uniikki lisä albumin kansainvälisyyden kannalta:
’胸がはち切れそうで ’
[’my heart seems like it’s going to burst’]
– Mitski: First Love/Late Spring (genius.com)
Ennen kaikkea rehellisyys, jonka Mitski tavoittaa kappaleidensa lyriikoiden ja soitannallisten valintojen avulla, tunkeutuu ajoittain kuuntelijan korvien välisten kudosten syvimpiin huokosiin, saaden tämän haikailemaan parempien aikojen perään – tunne, johon usea ihminen voi varmasti samaistua. Tämä tunne on Mitskin poeettisen melankolian puhuttelevuuden takana, sillä se saa katsomaan jo tapahtunutta kaiholla (tai kauhulla).
Mainitsisin albumin toisena vahvuutena edellä kuvatun jännitteillä leikkimisen, joka seuraa voimakkaista dynaamisista vaihteluista. Tämän jännitteen rakentaminen on epäilemättä Mitskin taiteellisten lahjojen osoitus, sillä albumin läpikuuntelu tuntuu autenttiselta niin tunteiden kuin ajatustenkin tasolla – kiitos taitavan jännitteen käyttämisen. Koska albumin kantavana teemana toimii pientä ihmistä suuremmilla voimilla leikkiminen, jännite saa kuuntelijan ajoittain epäilemään leikin kesken lopettamista. Mitski venyttää mielestäni juuri sopivissa määrin länsimaisen musiikin tradition normatiivista tahdin ja iskun käsitettä. Vaatii erityisen herkkiä tuntosarvia kertoa Bury Me At Makeout Creek -albumin kaltainen emotionaalisesti navalta toiselle loikkaava tarina. Eräs itseäni erityisellä tavalla ravisteleva kappale on Carry Me Out. Kappale toimii kahdella tapaa. Kappaleen mytologis-runollinen sekä mustavalkoisen täysiä tunteva esitystapa tavoittaa osin savolaisessa sielussani asuvan melankolian kaihon:
’I drive when it rains // At night, when it rain, I drive // And the headlights spirits // They lead me down the styx, so black it shines // And carry me out, ooh’
Carry Me Out albumikokonaisuuden yhteydessä kuunneltuna nostattaa myös kylmät väreet, sillä se on albumin toiseksi viimeinen kappale ja siten viimeinen odysseia ennen albumin lopullisesti sinetöivää leimasinta ”Last Words of a Shooting Star”. Viimeinen Feeniks-linnun kohoaminen ennen tuhkiksi palamista saa kuuntelijan korvat kihelmöimään. Päätöskappale niputtaa albumikokonaisuuden täydellisesti yhteen, tehden sen silti hyvin mitskimäiseen tapaan. Last Words of a Shooting Star on dissonoiva esteettinen läpivalaisu jokaisen pimeydenruhtinaan ja -ruhtinattaren sisäisten maailmojen kauhukuvista. Kappaleen suunnitelmallisuus ja samanaikaisesti sen puute ovat omiaan säikäyttämään kuuntelijan; tämä on sitä paljon hehkuttamaani Mitskin rehellisyyttä. Sähköinen ambienssi rämisevän akustisen kitaran taustalla on tapetti, jolle Mitski runoilee kenties henkilökohtaisen eskatologiansa. Tunnetta teoksesta ei puutu. Kuuntelija jätetään vapisemaan ja keinuttamaan itseään sängyn laidalle sydän auki rinnasta revittynä; maskarat poskilla, viinit päiväpeitolla ynnä muita vastaavia surkutteluidiomeja.
Bury Me At Makeout Creek on, kuten mainitsinkin, sellainen albumi, jonka ottaisin mukaani autiolle saarelle. Albumin merkityksellisyys ja taiteellinen painoarvo piilee juuri siinä, kuinka sen kanssa on vaikea tuntea olevansa yksin. Vaikka albumi onkin melkein kuin melankolian muussissa melova manaatti, toimii se hyvänä muistutuksena eräästä ihmisyyden fundamentaalisesta totuudesta: kärsimys yhdistää meitä. Kipu, oli sitten fyysistä tai psyykkistä, on asia, johon rohkeasti väitän miltei jokaisen elollisen olion kykenevän. Mitski tuntee tämän universaalin totuuden ja käyttää sitä sillanrakentajana ihmiskokemusten välillä. Marraskuun – siis vuoden ankeimman ajankohdan lähestyessä – on hyvä tunnistaa tämä asia. Kun arki lannistaa ja on pimeä ja kylmä, tuskastelunsa ihmisyydeksi tunnistaminen saattaa lohduttaa. Loppukaneetiksi Mitski kappaleessa Last Words of a Shooting Star:
They’ll never know how I’d stared at the dark in that room
With no thoughts like a blood-sniffing shark
And while my dreams made music in the night
Carefully I was going to live
