Planet Boelexin melankolinen IDM/downtempo on koskettanut allekirjoittanutta ennenkin ja jälleen kerran kotimaisen taiturin 20. levy kuulostaa kuin kyynelten virralta.
Levyn aloittaa Rabbitholes, joka muistuttaa helppoa downtempoa, mutta artistin sound design on jotain toismaallista joten mielenkiinto pysyy tarkkana koko ajan sentimentaalisessa sci-fi-biisissä. Toisen biisin, Dead Endsin, syntetisaattorit on efektoitu niin keskittyneellä käsityötaidolla, että ne kuulostavat kuin ulkoavaruuden akustisilta kielisoittimilta stuttereiden ja hienojen kaiku-ohjelmointien kanssa. Biisin surumielisen kaunis melodia osuu itselläni johonkin syvällä olevaan traumaan/muistoon mistä en saa tarkemmin kiinni, mutta tunnen sen palleassani. Särötetyt saundit tekevät tästä vielä voimakkaamman kokemuksen. Seuraavana soiva Diverted pysyttelee kaipauksen ja tyhjyyden tunteen parissa. Mikrotuunatut nuotit kuljettavat melodiaa kartoittamattomille vesille IDM-ulottuvuuteen. Biitit ovat koko levyllä hyvin simppeleitä downtempo/lofi hop -tyylisiä, mikä on ollutkin hyvä ratkaisu jättäen tilaa monimuotoisille syntikoille ja melodioille.
Surface Tension on kuin tutkimusmatka mikrokosmokseen, niin paljon yksityiskohtia löytyy äänimatosta. Nurkan takana on aina joko uusi kiinnostava soundi tai melodiakulun muutos. Boards of Canada tulee vahvasti tästä mieleen. Sideways muistuttaa mielikuvissani miehittämättömästä lennosta avaruudessa jossa vain AI kokee maisemat ja tunnelmat, se ei tarvitse enää ihmistä mallintamaan vaan täydellinen singulariteetti on saavutettu eikä se ole sen ikävämpää kuin evoluution seuraava askel. Mielikuvitusta ruokkivaa ääntä.
Double Standards viittaa kauniisti Aphex Twinin suuntaan, synariffi alussa on kuin Polynomial-C:stä mutta mukaan tuleva kitara viekin jutun progressiiviseen suuntaan. Rytmi on levyn kokeellisin, tässä taas melodiasoittimet antavat tilaa rumpuohjelmoinnille. Vortices maadoittaa kuuntelijan avaruuden visioista lähemmäs luontoa, muistuttaen tuulesta ja puron virtauksesta. Blackholes on puhdasta ambientia. Albumin päätösraita Vacuum menee jo postrockin ja jazzin suuntaan, ihanan toiveikkaasti. Trauman painolasti saa jäädä ja nyt uskallan olla avoin maailmalle.
Kaunis ja vaikuttava albumi.
Raita joka tekee erityisen vaikutuksen – Surface Tension
