Sulkavan soutustadionille kerääntyi tänäkin vuonna sankka joukko indie-musiikin ystäviä.
Mie oon toimittaja, enkä mikään rappiotubettaja, tuumin kun järjestyksessään kolmas taho ehdotti mahdollisimman kovia perseitä laadukkaan festariraportin takaamiseksi. No, ajatuksen siemen oli kylvetty ja täytyi myöntää, että suu hieman napsasi. Ehkä sellainen harsoinen ja ohut alapilvissä leijaileva utu, ei mitään naamoja, pienen pieni iloinen humala, niin kuin nyt vain Ihmemaa-festarin teemaan sopi.
Imatralla aamu oli hautovan epävakainen. Kunpa aina ei närästäisi, mietin korkatessani päivän ensimmäisen Selzerin; kyseinen juoma kun tuntuu olevan ruokatorvelle ja vatsahapoille olutta armeliaampaa. Samalla mietiskelin, miksi vuosia sitten takapihalle istuttamani vadelmapensas puski nyt orastavaa marjaa etupihan terassilla.
Oli krapula, oli pukeutumiskriisi ja nälkäkiukku, oli pian ahtauduttava kuumaan autoon ja aloitettava matka kohti Sulkavaa. Vielä pari Selzeriä huiviin ja bucket listista punakynällä kohta pukupakko visusti yli; firman t-paita ylle, chinot jalkaan ja lakki päähän kuin vähättelemään iän mukanaan tuomia ongelmia hiusjuurakossa. Vielä varmuuden vuoksi yksi Somac ja antihistamiinia, sillä jostain syystä vasenta nänniäni oli kutittanut koko aamun aivan sietämättömästi.
Automatka sujui leppoisasti kuunnellessamme festareilla esiintyviä artisteja. Ja pian me olimmekin jo perillä aurinkoisen Sulkavan perukoilla. Siinä me kaksi nyt askelsimme kohti pääkallopaikkaa. Vaimoni, näkijä, vangitsija ja visualisti sekä minä, kuulija, kokija ja kertoja, kaksi tutkimusmatkaajaa vaihtoehtokulttuurin ihmeellisessä Mikä-Mikä-maassa.
Omalaatuisuus on Ihmemaan supervoima
Kotoisella festarikentällä Ihmemaa on omanlaisensa outolintu. Suurimmat mainstream-nimet loistavat poissaolollaan, mutta slotit on silti saatu täytettyä mielenkiintoisilla ja monenkirjavilla artisteilla. Kaunis ja idyllinen Sulkava tarjoaa tunnelmasta elävälle festivaalille arvoisensa näyttämön. Aivan soutustadionin äärellä Saimaa liplattaa säkenöiden, ja mikäli kesäinen sadekuuro pääsee yllättämään, ei juhlakansan tarvitse kastua, sillä stadionin katteen alle mahtuu isompikin ihmismassa. Sitä paitsi molemmat esiintymislavatkin sijaitsevat siellä. Kaljaakin sieltä saa. Myös Ihmemaa-teemaolutta, jonka syystä tai toisesta uskoin olevan närästysneutraalia.
Kolmipäiväinen Ihmemaa koostuu siis avausklubista, lauantain päätapahtumasta ja sunnuntaisesta päätösklubista. Klubit jäivät osaltamme tällä kertaa väliin, mutta pääpäivässä olikin sitten enemmän kuin kyllin.
Joku Iiris aloitti festarilauantain kaljanmakuisilla lauluillaan
Sulkava kylpi auringossa ja jengiä alkoi kokoontua Ihmelavan eteen varsin mukavasti. Joku Iiris oli saanut tänä vuonna kunnian potkaista pirskeet käyntiin, eikä avauksesta jäänyt moitteen sanaa. Koko rahan edestä sulosäveliä, dynamiikkaa ja elämänmakuisia lyriikoita. Lauluja kaljasta, perunasta, mandariineista ja lenkkeilyn viheliäisyydestä, mikäs sen viihdyttävämpää.
Sangen tiiviiksi aikataulutettu festari jatkui päälavalla, jossa The Snake tarjosi setillisen ihan menevää rokkia aikuiseen makuun. Katsoin hetken, että itse Aarne Tenkanen oli kavunnut bändin kanssa lauteille, mutta näin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Orkan kitaristille kuitenkin Tenkanen lookalike -pysti ja kunniaa hienosta kostyymista. Kuuman käärmekeiton jälkeen non-stop jatkui jälleen kakkoslavalla, ja mietin siinä että missäköhän helvetin välissä tässä ihminen ennättää kaljalle.
Seuraavaksi vuoron sai Myrtsi, joka esitteli illan persoonallisimman soitinarsenaalin. Pitihän sitä väijyä, nyt kun kaljakin oli visusti kourassa, sillä kuten sanonta kuuluu: kalja on kaljaa ja läskibasso on läskibasso. Bändi kuljetteli kuulijat paikoin jopa elokuvamaisiin tunnelmiin, ja keikan jälkeen mieleen jäi häilymään tunne huippuunsa hiotusta äänitaiteesta, jossa ei juuri kaahattu, kohellettu, rökelletty tai ryskätty.
Kohti tuhoa – vimmaista mäiskettä kevyemmän ilmaisun vastapainoksi
Kerrottiin, että Juhlat olivat juuri alkamassa. Juhlahumussa pistin merkille, että aito Rudi Völler -henkinen hiusmuoti näkyy tehneen näyttävän paluun nuorten aikuisten keskuuteen. Kun kikkaraiseen takatukkaan vielä yhdistetään juuri ja juuri hyväksyttävissä mitoissa olevat pari numeroa liian kireät farkkushortsit, liikkuvat mielikuvat helposti erääseen toiseenkin taiteenlajiin, josta kiharatukkaiset viiksekkäät saksalaiset olivat etenkin kasarilla tunnettuja. Joka tapauksessa Juhlat karkkipopitti päälavalla ja Ihmemaan valtakunnassa kaikki vaikutti olevan ihmeellisen hyvin.
Seuraavaksi luvassa olikin sitten jotain aivan muuta. Tällaiselle särökitaraorientoituneelle boomeri-ikään ehtineelle punkkarille vaihtelu kelpasi. Kohti tuhoa tulkitsi vahvalla intensiteetillä ja toi allekirjoittaneelle mielleyhtymiä alkuaikojen CMX-tuotantoon. Äärimmäisen tylyä ja tiukkaa hardcore-punkkia; ainahan yksi sellainen akti festareille mahtuu. Sellaisillekin festareille, joilla syntikat ovat valtavirtaa ja rouheat kitarasäröt edustavat pikemminkin oppositiota. Vimmainen setti kesti alle puoli tuntia, eikä sen aikana juuri henkeä vedetty.
Satanen räjäytti pankin – ja vähän muutakin
Ihmemaa on festari, jossa noudatetaan vahvasti turvallisen tilan periaatetta. Se on festari, jossa kukaan ei tappele nenäänsä poskelle, eikä muitakaan järjestyshäiriöitä oikeastaan esiinny. Se on festari, joka ei tunne pahaa tahtoa, ilon juhla jossa ihmiset viihtyvät yhdessä ja pitävät toisistaan huolen.
Päälavan seuraava artisti Lyyti sopi täydellisesti iloiseen ja harmittomaan konseptiin.
Kevyt popmusiikki Lyytin lopetettua ihmelavalle alkoi kerääntyä joukko mitä merkillisimpiin asusteisiin sonnustautuneita komeljanttareita. Satanen siellä oli vallannut stagen, ja voi veljet mitä saimmekaan seuraavaksi kokea! Bändistä erittyi enemmän energiaa kuin keskimääräistä laajemmasta tuulivoimapuistosta, eikä ole lainkaan liioiteltua sanoa, että pankin ohella Satanen räjäytti myös pommisuojan, Helsingin pörssin, haiman, tajunnan ja lopulta ionosfäärin. Kyllä moista tykitystä kuunnellessa ja katsellessa teki mieli ottaa toiselle ja vielä kolmannellekin jalalle.
Bändi näytti ja kuulosti aivan hävyttömän hyvältä ja ennen kaikkea siltä, että lavalla oli aivan saatanan hauskaa. Meininki ja ilo tarttui yleisöönkin. Musadiggareiden ohella pogoamista ja crowd surfingia harrastivat myös bändiläiset (teknikkojen kauhuksi) sekä lavalla vieraillut synavirtuoosi.
Eipä ole vuosiin tullut todistettua keikkaa, jonka jälkeen olo olisi samalla tavalla puulla päähän lyöty. Ja pelkästään positiivisessa mielessä. Satanen tarjosi viihdettä ja rokkauksen riemua vähintään viiden saturaisen edestä.
Aurinko aurinko plaa plaa plaa – on vain yksi Risto
Satasen shown jälkeen olotila oli vielä hiukan ymmyrkäinen, mutta luvassa olisi vielä yksi kauan odotettu keikka. Ikisuosikkini Risto tykitti huikeaa kamaa jo 20 vuotta takaperin ilmestyneellä palkitulla ja kehutulla Aurinko aurinko plaa plaa plaa -albumillaan, ja livenähän kyseinen orkesteri on aina ollut sanalla sanoen mainio. Niin nytkin. Tuli uutta ja tuli vanhaa, rakkauden avaruusraketti vei meidät tälläkin kertaa vittu kuuhun ja Pupu Tupunan lapasesta lähtenyt tulkinta hipoi kaikkia olemassa olevia eeppisyyden rajapintoja. Risto yhtyeineen onnistui kuulostamaan yhtä aikaa tunnelmalliselta, koomisen hauskalta, tarttuvalta ja paikoitellen aivan julmetun isolta Herra Ylihärsilän kutoessa syntikallaan toinen toistaan paksumpia matonkuteita.
Ihmemaan lauantai ei tälläkään kertaa pettänyt. Etenkin loppuillan ilotulitus Satasineen ja Ristoineen teki festarista enemmän kuin käymisen arvoisen. Ja kuten Ihmemaassa aina, eivät artistit oikeastaan ole edes pääasia, ne ovat pikemminkin kirkas kruunu iloiselle keskikesän musiikkijuhlalle, jonka sydän sykkii sen välittömässä ja välittävässä atmosfäärissä.
Reportterikaksikko Heikkinen – Heikkinen Koponen kuittaa! Aamulla Tukholmaan!
Kuvat: Ilkka Heikkinen & Minttu Heikkinen Koponen
