Teksti: Tero Ikäheimonen & Kim Strömsholm
Kuvat: Marcus Hakkarainen
Hellsinki Metal Festival kokosi jälleen Helsingin jäähallin ympäristöön tuhansittain metallikansaa, kymmeniä bändejä ja vähintään yhtä monta erilaista mielipidettä siitä, mikä kaikki oikeastaan lasketaan hyväksi metalliksi. Kahden päivän aikana lavalla nähtiin vanhan koulun death metalia, black metalia, gootti- ja doom-metallia, teknisempää kuoloa, corepaskaa, alkuperäiskansojen perinteistä ammentavaa metallia sekä muutama muukin viritys, joiden kohdalla allekirjoittaneiden mielipiteet vaihtelivat innostuksesta täydelliseen ymmärtämättömyyteen.
Tänä vuonna HMF:n ohjelmassa painottui mukavalla tavalla sekä metallin historia että sen nykyhetki. Lavalle nousi yhtyeitä, joiden musiikkia on kuunneltu jo silloin, kun osa festarikansasta ei ollut vielä edes syntynyt, mutta rinnalla kuultiin myös tuoreempia nimiä ja uusia näkemyksiä siitä, mihin raskasta musiikkia voi tänä päivänä viedä. Parhaimmillaan festivaali on juuri tätä: tuttujen nimien tarjoamaa nostalgiaa, odottamattomia löytöjä ja niitä hetkiä, jolloin huomaa seisovansa keskellä yleisöä miettimässä, mitä helvettiä lavalla oikein tapahtuu. Festivaalin viehätys piilee osittain juuri siinä, että kahden päivän aikana ehtii löytää uuden suosikin, pettyä vanhaan sankariin ja ihmetellä, miksi joku toinen yhtye saa yleisön riehumaan samalla kun itse miettii lähinnä lähimmän ruokapisteen sijaintia. Kaikki kokeilut eivät tietenkään osu maaliin, eikä niiden tarvitsekaan. Osa esiintyjistä muistutti siitä, miksi tiettyjä levyjä on aikanaan kulutettu puhki, osa osoitti olevansa parhaimmillaan vasta vuosikymmenten jälkeen ja muutama sai aikaan lähinnä hartioiden kohautuksen. Onneksi metallifestivaalin ei tarvitse olla tasalaatuinen ollakseen onnistunut.
Seuraavassa kahden miehen täysin subjektiivinen selonteko siitä, mitä tuli nähtyä, kuultua, syötyä, naitua ja kestettyä Hellsinki Metal Festivalilla 2026.
Perjantai – Ranneke käteen ja helvettiin
Perjantaina saavuimme festarialueen tuntumaan ekologisesti pyöräillen, kun tämän vuoden Hellsinki Metal Festivalin avannut Horizon Ignited oli juuri lopettelemassa settiään. Pyörä parkkiin ja rannekkeenvaihtoon. Mainittakoon, että Pasilan suunnasta jalkaisin vaeltavaa festarikansaa kävi melko paljon kyselemässä Pohjoisella Stadiontiellä sijainneella bäkkäriportilla, että pääseekö tästä festareille. Paikkahan oli jo vuodesta 2023 lähtien tuttu Helsingin Jäähalli ja sen parkkipaikka. Festivaalialuekin oli täsmälleen samaan tapaan järjestelty kuin ainakin parina edellisenä vuonna, joten alueella osasi jo suunnistaa lavojen ja myyntikojujen välillä vaikka silmät kiinni.
Ruotsin viikinkiryhmä Unleashed korkkasi päälavan hieman klo 14 jälkeen, eikä hommassa ollut suurta valittamista. Yhtye muistaa keikoillaan vanhoja fanejaan soittamalla alkupään tuotannon DM-klassikoita, mutta vastapainoksi kuultiin myös biisejä uusimmalta Fire Upon Your Lands -levyltä (2025). Laulaja-basisti Johnny Hedlund oli muistanut pakata juomasarvensa, joten tuskin moni Unleashed-fani keikalta lähti huonolla tuulella. Volyymit olivat sen verran kunnossa, että keikkaa pystyi hyvin seuraamaan vaikka toiselta puolelta kenttää. Ehkä bändin jokseenkin perusmuotoinen death metal kuitenkin sopisi paremmin intiimimpään ympäristöön kuin festareiden päälavalle? Unleashedin aikaisemmin nähneenä, Kim ei pahemmin tasajalkaa hyppinyt tämän setin kohdalla. Jotenkin tasapaksua antia, mutta ihan jepajee festarin sisäänajoa ajatellen.
Unleashedin jälkeen siirryin (Tero) hallin sisälle katsomaan ruotsalaista Wormwoodia. Soitto rullasi aivan pätevästi, mutta bändin melodinen ja melankolinen black metal ei onnistunut suuresti sykähdyttämään. ”Stjärnfall”-kappaleen progahtavat tunnelmoinnit olivat keikan parasta antia. Laulaja Georg Ekbladhin yrityksestä homma ei jäänyt kiinni, sen verran reteästi mies pisteli menemään koko keikan ajan jalka monitorilla ja aurinkolasit päässä. Ekbladh myös pahoitteli yleisölle, ettei uunituoreelta Å-ep:ltä kuultu yhtään biisiä, koska bändi ei ollut päässyt treenaamaan niitä livekuntoon. Syy oli varsin heviuskottava: rotat olivat vallanneet bändin treeniksen. Itse (Kim) siirtyi muualle siksi aikaa pyörimään. Pitihän sisätilojen kojut ja tutut käydä läpi ennen kuin entisen goregrindin legendat nousevat lavalle.
Kirurgintarkkaa kuoloa
Seuraavaksi vuorossa oli ahkeraksi Suomen-kävijäksi viime vuosina ryhtynyt Carcass. Lavalta kuultiin tunnin setti toinen toistaan kovempia death metal -lekoja tyylikkäiden herrasmiesten esittämänä – mitä muuta sitä oikein voi aurinkoiseen kesäpäivään toivoa? Kitaristi Bill Steer näytti leveälahkeisissa farkuissa ja kireässä sinisessä paidassa saapuneen juuri aikakoneella Woodstockista, siinä missä keulahahmo Jeff Walker oli valinnut firman kesäpäiviin täydellisesti sopivan kasuaalimman toimistolookin. Setti painottui ymmärrettävästi hittilevy Heartworkiin (1995). Keikka oli kaikessa toimitusvarmuudessaan yksi festareiden kovimpia, jopa Kimin mielestä.
”Parasta tässä nyt oli kumminkin se, että saatiin edes kaksi laulua Reek of Putrefaction -levyltä.”
Carcassin jälkeen piipahdin sisälavalla katsomassa parin vikan biisin verran, minkälainen yhtye helsinkiläislähtöinen Brymir oikein on – bändi kun tuntuu olleen nosteessa parin viime vuoden ajan. Homman nimihän siis on melodinen death metal hienoisilla folk metal -vaikutteilla. Nelihenkinen kokoonpano kuulosti huomattavasti suuremmalta, kiitos runsaiden taustanauhojen, jotka tuuttasivat synamattoa ja harmonioita koko salin täydeltä. Pyrot räiskyivät, ja yleisön joukossa pyöri ”kalapitti” – jonkinlainen bändin ja fanien välinen sisäpiirivitsi. Laulaja Viktor Gullichsen juttelikin biisien välissä yleisölle tuttavalliseen henkeen melkein kuin kotibileissä konsanaan. Lopuksi kalateemaa jatkettiin vielä soittamalla Scooterin ”How Much Is the Fish?” melodeath-versiona.
Se oli Holomesin…
Meanwhile, Kim oli järkyttyneenä painellut toista ulkolavaa kohti katsastamaan Kouvolan tiiviiksi, kovatahtoiseksi ja musiikissaan vastakohtia hyödyntäväksi kollektiiviksi kutsuttua esiintyjää. Vaikka koko setti tuli katsottua ja päätä raavittua. Tikkuja tuli sormiin, koska puupäänä meikäläinen ei saanut tästä irti oikeastaan yhtään mitään. Vaikka yleisö tykkäsi ja lavan edessä oli hyvä boogie, niin itselle tämä liiga oli aivan liigaa. Ikinä ei koskaan enää ikinä.
Brymirin jälkeen vuorossa oli jälleen death metalia päälavalla, tällä kertaa Bloodbathin esittämänä. Jonkinlaiseksi ”superryhmäksikin” kutsuttu kokoonpano louhi klassista Ruotsi-dm-soundia kitara-basso-rummut-kombolla, mutta esitys oli varsin rutiininomainen ja jätti hieman kylmäksi. Nick Holmes mutisi biisien välissä lähinnä häntä itseään naurattaneita juttuja. Myönnettäköön, että bändin tuotanto on varsin etäistä meille molemmille, joten ehkä biisimateriaalin parempi tunteminen olisi elävöittänyt kokemusta. Yksi bonuspiste kuitenkin Holmesin Bathory-paidasta. Toista kitaraa soittava Anders Nyström, eli bm-porukoissa tunnettu Blackheim, ei tuntunut olevan lavalla ollenkaan. Tiedä häntä sitten, vai oliko jäänyt kotio miettimään pitäiskö se oma Jhva Elohim Meth -sooloprojekti sittenkin laittaa kasaan… Plussaa Kim antoi kitaristin Forbidden-paidasta, miinusta taas Holmesin örpeistä, jotka – aikoinaan olivat maailman parhaimmat – nykypäivänä eivät kajahdi eetteriin läheskään samalla tavalla. Missä se läsnäolo, missä se brutaalisuus ja matala murina? Ilmeisesti jäänyt treenikselle jo vuonna 1991.
Bloodbathin jälkeen kakkoslavalla aloitti mohawkien alkuperäiskansan myyteistä melodista black metalia ammentava Blackbraid – tuttu bändi myös vuoden 2024 HMF:stä, jolloin bändi tosin esiintyi päälavalla. Ensimmäistä kertaa tuli kunnolla kiinnitettyä huomiota todella paskoihin soundeihin, joissa bassorumpu hukutti alle kaiken muun, erityisesti Blackbraidin tunnelmalle elintärkeät kitaramelodiat. Muutaman biisin jälkeen tilanne hieman kohentui, mutta missään vaiheessa hommaa ei saatu täysin kuntoon. Millä norjalaisella festarilla Sgah’gahsowáh (Jon Krieger) olikaan ongelmissa turvamiesten kanssa kännisekoilujensa takia? Joku lukijoista ehkä muistaa, että herraa ei päästetty sisään artistipassillakaan, joten pitihän siinä vaiheessa nostaa N-kortti esiin.
Mapuchet vastaan teutoonit
Siirryimmekin kesken Blackbraidin keikkaa sisälavalle katsomaan ohiolaista Sanguisugaboggia. Matalalle viritetty äänimaailma valitettavasti särki erittäin pahasti hallissa. Yhtyeen mädällä ja mutaisella death metalilla näyttäisi kuitenkin olevan vahva fanikuntansa, jota asia ei häirinnyt, sillä keikalla oli ehkä tämän vuoden festivaalien rajuin meininki. Yleisössä koettiin kaikki riehumisklassikot: circle pit, wall of death, crowdsurfingia, ja välillä koko yleisön kädet heiluivat ilmassa laulaja Devin Swankin käskyttämänä kuin Scorpionsin keikalla konsanaan. Yhtye tuntui olevan hyvillään saamastaan huomiosta, ja yleisö nautti koko kropan voimalla keikasta, joten Sanguisugabogg meni soundiongelmista huolimatta viikonlopun plus-sarakkeeseen.
Black Label Societyn aikaan oli hyvä tutustua ruokatarjontaan, joka olikin jälleen varsin monipuolinen. Alueelta löytyi kaikkea thai curryista philly cheesesteak -leipiin, korealaiseen frittikanaan ja hodareihin. Unohtamatta festariklassikkoa eli makkaraperunoita. BLS oli viikonloppuna nähtyjen prätkäliivien määrästä päätelleen varsin odotettu esiintyjä, mutta itselleni helppo skippaus. Vatsa pömpöllään panang currya oli hyvä siirtyä katsomaan kanadalaista Cryptopsya, mikä jäi tosin varsin lyhyeksi kokemukseksi. Pitkäikäinen ja laajaa arvostusta nauttiva orkesteri kun ei vain lähde millään, meille kummallekaan. Pätee toki melkein kaikkeen muuhunkin ”tekniseen” metalliin. Soitto oli kuitenkin tiukkaa ja jälkipuinneissa Cryptopsy tuntui olevan useammankin festarikävijän suosikkibändi perjantailta, joten jälleen kerran vika lienee meidän päässä. Mainittakoon, että harvoin näkee niin vaivattoman oloista ja monipuolista örinälaulua kuin Matt McGachylla. Liekö mies käynyt Jäähallin käytävällä mainostetun Rock Campin örinälaulukurssin!?
Kimin lähdettyä kohti Acceptia jo hyvissä ajoin, kävin illan viimeisenä bändinä tsekkaamassa Mawizan, jonka missiona on pitää hengissä mapuche-alkuperäiskansan kulttuuri ja kieli. Nykyisen Chilen ja Argentiinan alueella eläneiden mapuchejen onnistui vuosisatojen ajan pitää loitolla niin inkat kuin espanjalaisetkin, kunnes 1800-luvulla Chilen hallitus onnistui nujertamaan mapuchejen vastarinnan. Keikka alkoi vaikuttavalla rumpuchantilla, jonka aikana bändi oli verhoutunut mystisiin naamioihin. Visuaalisesti varsin virkistävää perinteiseen länsimaiseen metallikuvastoon.
Musiikillisesti Mawiza on hankalasti määriteltävä sekoitus melodista death metalia, groovaavampia osuuksia, erikoisia rytmillisiä ratkaisuja ja tahtilajimuutoksia maustettuna Sepultura-henkisillä shamanistisilla perkussioilla. Keikka ei ollut ehkä päivän tiukimpia, mutta sen verran mielenkiintoinen, että minusta Accept jäi tällä kertaa kakkoseksi. Kävin päälavan reunalla toteamassa Mawizan jälkeen, että teutoonit kuulostivat ihan yhtä jykevältä kuin pari vuotta sitten Kulttuuritalolla, ja hittejähän Acceptilla riittää festarisettiin mielin määrin. Oli kuitenkin aika suunnata kesken keikan keräämään voimia seuraavaan päivään, kun taas Kim oli paraatipaikalla. Kun ilta jo hämärsi ja ”Metal Heartin” intro alkoi. Aijai aijai. Vaikka itse the man of the hour ei olekaan bändissä vaikuttanut vuoden 2005 jälkeen, niin kyllä Mark Tornillo on ukko paikallaan. Olin jo miltei unohtanut kuinka h e l v e t i n monta hittiä bändi on vuoden 1971 lähtien saanut aikaan. Mahtava kokemus taas kerran. Jos olisin kitaristi olisin Wolf Hoffmann. Ja olisinhan ainakin saksalainen.
Lauantai – Stoutilla liikkeelle
Kimillä venähti aamulähtö, mutta törmäiltiin sopivasti ennen Sepulchral Cursea. Kim tokaisi heti, että:
”Missäs sitä on kuhnailtu?”
Viihdyin Kalliossa järjestetyillä stout-etkoilla sen verran hyvin, että ehdin lauantaina paikalle vasta turkulaisen Sepulchral Cursen settiin. Vuonna 2013 perustettu yhtye on hissukseen hinannut itsensä kotimaisen kuolonmetallin kärkikahinoihin. Klo 15 slotti festien kakkospäivänä ei ole ihan helpoin, ja hallissa olikin vielä varsin unelias tunnelma. Itselleni mustanpuhuva death metal sopi erinomaisesti herättelemään uuteen päivään. Bändillä riitti aihetta juhlaan: välispiikeissä onniteltiin niin rumpali Johannes Rantalan tytärtä 1 kuukauden iän merkkipaalun saavuttamisesta kuin laulaja Kari Kankaanpäätäkin hääpäivän johdosta. Onnittelut vielä näin jälkikäteen!
Lauantain teemaksi alkoi muodostua sisälavan keikat. Seuraavana vuorossa oli ranskalainen Orly. Googlen perusteella kyseessä on pariisilainen lähiö, joskin bändi on ilmeisesti kotoisin Lyonin alueelta. Misþyrmingin taisi houkutella suurimman osan yleisöstä ulos, sillä Orlyn sludgehenkistä paatosta ei ollut seuraamassa kuin kourallinen kiinnostuneita. Liekö se sitten syynä, mutta bändi soitti lyhyen setin, joka alkoi myöhässä ja päättyi ajoissa. Hölmistynyttä porukkaa jäi seisoskelemaan hallin lattialle odottaen vielä yhtä biisiä, jota ei koskaan kuultu. Ehkä Ankea Festivalin tai Sonic Ritesin kaltainen genretapahtuma olisi ollut oikeampi foorumi bändille. Olisin kyllä valmis tsekkaamaan Orlyn uudestaankin, mikäli se saapuisi esimerkiksi klubikeikalle Suomeen.
Paradise Lostin päällekkäisyydestä huolimatta… Horna
Ulkolavoilla oli seuraavaksi vuorossa Kalmah ja Paradise Lost, joista jälkimmäistä en nähnyt lainkaan ja ensiksi mainittuakin vain parin biisin ajan. Nykyajan huippuunsa hiottujen bändi-imagojen aikana hymyilytti Kalmahin muusikot, joiden habituksessa ei ollut mitään konsulttien suunnittelemaa. Lavalla nähtiin muun muassa Suomi-leijona-paita, jonka hihat oli revitty suikaleiksi, klassista city-camo-kuosia, runsaasti tribaalitatuointeja ja 70 000 Tons of Metal -risteilyn t-paita. Kalmahin sinänsä teknisesti pätevä melodeath ei kauheasti puhuttele, vaikka Swamplord-albumi (2000) joskus aikoinaan soittimessa pyörikin suht aktiivisesti, joten oli aika siirtyä jälleen sisälle odottelemaan Hornan keikkaa, kun Kim taas jäi katsastamaan Kalmahin keikkaa. Vaikka Kalmahiin ei minulla (Kim) ole koskaan ollut mitään syvempää konnektiota, niin frendin hehkuttamana jäin hänen kanssaan tiirailemaan settiä. Eipä mieleen jäänyt kuin kelpo soitanto, paidaton basisti ja laulajan öhö-öhö-spiikit. Pääasia, että jengi tykkäsi.
Paradise Lostin päälavakeikka oli yksi lauantain varmimmista nimistä. Brittiläisen gootti-/doom-metalin veteraanit kuulostivat edelleen vakuuttavilta, eikä tuore Ascension jäänyt pelkäksi uuden levyn esittelyksi: setissä kuultiin sopivasti materiaalia yhtyeen eri aikakausilta. Nick Holmesin ääni ja Greg Mackintoshin tunnistettavat riffit kantoivat hienosti, ja erityisesti ”One Second”, ”As I Die” ja ”Hallowed Land” toimivat festariympäristössä erinomaisesti. Vuonna 2026 Paradise Lost ei ehkä enää mullista metallin maailmaa, mutta lähes 40 vuoden uran tuoma varmuus näkyy lavalla. Synkkää, raskasta ja juuri sopivan melankolista – kaikin puolin onnistunut festarisetti. Vaikka Kim nyt – yllätys yllätys – odotti Gothic-settiä, niin kyllä senkin vanhan pierun pää aina rytmikkäästi notkahteli musiikin tahtiin.
Väliaikaohjelmana toimi FCF Wrestlingin tarjoama showpainiesitys, jossa kovan onnen soturi Hemppa jahtasi ensimmäistä otteluvoittoaan – jälleen tuloksetta. Hemppa pääsi yrittämään nimikkoliikettään, psyykkistä vauriota aiheuttavaa Aivolukkoa, mutta vastustajana ollut ”Valioyksilö” Vincenzo onnistui kampeamaan kiipelistä irti ja hapettamaan lopulta Hempan. Voi voi, ehkä ensi kerralla, Heippa Hemppa!
Paradise Lostin päällekkäisyydestä huolimatta Horna veti sisälavan tuntumaan mukavasti katsojia. Soundi oli ainakin katsomoon todella pahasti bassopainotteinen ja sitä myöden melkoista puuroa, mikä vei terää riffeiltä. Tämä on toki niin yleinen vika black metal -keikoilla, että ehkä olisi jo syytä puhua ominaisuudesta. Settilistassa kuultiin kolme kappaletta uusimmalta albumilta Nyx – Hymnejä yölle (2024). Loput viisi biisiä oli poimittu melko tasaisesti bändin koko tuotannosta. Envaatnags Eflos Solf Esgantaavnelta (2005) elämään jäänyt ”Kuoleva lupaus” alkaa jo olla eräänlainen suomalaisen black metalin ”The Trooper”, johon ei kyllästy, vaikka sen kuulisi jokaisella keikalla. Setin päätti itseoikeutetusti debyyttilevyn avausraita ”Örkkivuorilta”, jota ennen laulaja Spellgoth muistutti, että kaikesta hengellisyydestä huolimatta he Hornassa toimivat myös Saatanan miekkoina, valmiina iskemään. Viesti oli, että terä ei ole tylsynyt, vaikka ilmaisuun on vuosikymmenten saatossa hiipinyt syvempiä sävyjä.
Pohjantähden yhteys ja vanhat voimat
Hornan jälkeen päälavalla oli vuorossa – jopa meille molemmille – festivaalien ehkä odotetuin esiintyjä: Triptykon, jonka oli määrä esittää Celtic Frost -setti. Hellhammerin osaltahan vastaava koettiin HMF:ssä vuonna 2024, kun Triumph Of Death esitti Tom G. Warriorin johdolla Hellhammer-materiaalia. Kun riffimyrsky alkoi, siitä ei kauheasti kierroksia laskettu ennen keikan päätöstä. Karismaattinen Tomppa jutteli hyväntuulisesti yleisölle ikiklassikoiden välissä, ja tunnelma oli varsin välitön. Kuultiinpa keikalla todellinen harvinaisuuskin: ”Mexican Radio”, jonka glam-henkisen hoilottelun jälkeen Tomppa itsekin totesi, että nyt ollaan aika kaukana black metalista. No, heti perään soitettu ”Procreation (of the Wicked)” kyllä korjasi tilanteen kiitettävästi toiseen suuntaan. Yleisön puolella meiningistä näytti nauttivan ainakin Läjä Äijälä ja Behemothin Nergal… josta pääsemmekin sopivalla aasinsillalla seuraavaan ohjelmanumeroon eli Misþyrmingin & Nergalin esittämään Behemothin debyyttilevyyn Sventevith (Storming Near the Baltic) vuodelta 1995.
Nergal on vuosikymmenten saatossa kasvattanut Behemothista yhden tärkeimmistä äärimetalliyhtyeistä, jonka runttaavan raskaassa ilmaisussa ei ole enää kaikuja Sventevithin edustamasta 90-lukulaisesta tunnelmoinnista. Levyn biisit rakentuvat eeppisten sointukulkujen ja folkahtavien melodioiden varaan, mitä tukevat runsaat kosketinsoittimet ja akustiset kitarat – ei siis sinänsä mitään uutta black metal -taivaan alla edes vuonna 1995. Jollain tapaa Nergalin intensiivisen paatoksen seuraaminen oli kuitenkin sydäntä lämmittävää seurattavaa. Kenties hänkin löysi hetkeksi yhteyden sinne jonnekin kauan sitten kadonneeseen nuoruuteen? Sventevithin biisimateriaali on kestänyt ihan hyvin aikaa, ja Misþyrmingin islantilaismuusikot toivat kappaleisiin oman uniikin otteensa. Kelpo show.
”Mä oon nähnyt ton The Kovenantin jo liian monta kertaa, niin mee sä Tero tsiigaa, mä saan kyydin himbee ihan just.”
Omalta osaltani taas festivaali huipentui juurikin The Kovenantiin. Bändin levyt In Times Before the Light (1997) ja Nexus Polaris (1998) lukeutuvat teinivuosien suosikkeihini, ja kun tiedossa oli, että bändi soittaisi Nexus Polariksen kannesta kanteen, odotus oli kieltämättä kova. Eikä bändi pettänyt. Tämän tason black metal -esitystä harvoin näkee. Toki tekijätkin ovat sitä alan kirkkainta kärkeä: Hellhammer rummuissa, Arcturuksesta lainatut Steinar ”Sverd” Johnsen koskettimissa ja Knut Magne Valle kitarassa, Mayhemiin hiljattain liittynyt Charles ”Ghul” Hedger toisessa kitarassa ja tietysti Nagash laulussa ja bassossa. Taustalaulut hoitaa myös livenä itse Sarah Jezebel Deva. Nagash ihmetteli, että on vierähtänyt lähes 30 vuotta bändin edellisestä Suomen-vierailusta, ja lupasi uutta Kovenant-levyä lähitulevaisuudessa. Toivottavasti bändi saataisiin pian myös uudestaan keikalle Suomeen, sillä klo 01 lauantaiyönä alkoi festariviikonloppu tuntua keski-ikäisessä kehossa kouriintuvalla tavalla, ja loppua kohden keikan seuraaminen alkoi olla melkoista taistelua. Silti helposti kärsimyksen arvoinen esitys.
Sillä aikaa Kim ilmoitteli automatkastaan:
”Arvaas mikä täällä soi? Covenant, tää on heittämättä festareiden paras keikka: ukot nukkuu autossa ja kuski luukuttaa debyyttiä. Ai että, mikä päätös viikonlopulle!”
