Tämä yhtyeen toinen LP ilmestyi kevät-kesällä 1980 ja yhtye ei olisi halunnut kiirehtiä sen kanssa, vaan odottaa, että loistavan Killing Time/GLC-singlen tuottanut Vic Coppersmith-Heaven vapautuu töistään Jamin live-LP:n kanssa. Mutta se ei käynyt Virginille, vaan bändi pistettiin studioon Rupert Hinen kanssa, joka oli aiemmin tuottanut mm. Kevin Ayersia ja Camelia ja myöhemmin mm. Sagaa ja Tina Turneria. Että ehkä ei nyt ihan oikea mies tähän hommaan. Kaiken lisäksi Hine kuuli Membersiä livenä vasta levyn teon jälkeen ja olisi kuulemma tuottanut sen eri tavalla, jos olisi kuullut sitä ennen. Kaikesta huolimatta mielestäni kyseessä on yhtyeen paras LP. Ellei soundeiltaan, niin ainakin biiseiltään. Enkä minä niissä soundeissakaan mitään vikaa huomaa.
Levy alkaa soolokitaristi Nigel Bennettin ensimmäisellä yhtyeelle tekemällään biisillä. Kysymyksessä on instrumentaali The Ayatollah Harmony. Ykköslevynkin aloitti instrumentaalikappale. Kyllähän tämä ihan kiva skapoljentoinen kappale on, vaikken instrumentaaleista juuri välitä. Laulaja Nicky Tescon ja kitaristi Jean-Marie Carrollin biisissä Goodbye To The Job mennään aika punkpoluille ja ehkäpä tähän sittenkin sopisi vähän tuhdimmat kitarasoundit. Toisaalta eivät ne mielestäni Membersillä koskaan ole sellaiset olleetkaan. Biisi on kuitenkin hyvä. Tescon ja basisti Chris Paynen Physical Love sopisi taas vaikkapa jonkun 70-luvun TV-sarjan musiikiksi. Musiikki on kuin eri bändiltä ja puolen huonoin. Carrollin Romance julkaistiin singlenä ennen LP:tä. Se ei menestynyt, mutta biisissä on hyvä melodia. Se kulkee skareggaena ja on siinä lajissa ehkä parasta mitä bändi teki. Saman miehen Brian Was on puolen paras biisi. Siinä on vähän Clash-maisuutta. Tarinassa kerrotaan pikkuvirkamiehestä, joka kuultuaan mahdollisista potkuista, hyppää toimiston ikkunasta ulos (Goodbye To The Job?). A-puolen päättää myös singlenä ilmestynyt Flying Again, joka ei sekään ostorynnäkköä aikaan saanut. Kumpikaan singleistä eikä LP sijoittunut listoille ja tämän jälkeen bändin ja Virginin yhteistyö päättyikin. Flying Again on kuitenkin hyvä biisi ja sen on tehnyt Payne. Keskinopea tarttuvahko popbiisi.
B-puolen avaa Tescon ja Carrollin Normal People. Hyvähän tämäkin on, vaikkei nyt LP:n parhaimmistoa. Police Car on levyn ainoa cover. Se ilmestyi alunperin Larry Wallisin toimesta 1978. Membersin versio on hieno, kuten tietysti loistava alkuperäinenkin. Clean Men on sitten taas reggaeta. Tästäkin tulee vähän Clash mieleen. Muzak Machine on hyvä punkbiisi, joka kertoo kuulemma Music Machine-nimisestä keikkapaikasta. Muistaakseni kyseessä on kuitenkin Moonlight Club, jolta äänitetyllä kokoelmalla Memberskin on mukana. Levyn päättää sen ehdottomasti paras biisi ja myös yhtyeen TOP viiteen nouseva Gang War. Siinä on Joe Jacksonin kaunis piano ja torvia, joita levyllä soittavat Albie Donnelly, Rico Rodriguez ja Dick Cuthell. Lisäksi tuottaja Hine soittaa kosketinsoittimia. Biisin taustalaulut tuovat jälleen mieleen Clashin ja biisi olisi voinut menestyä singlenä, mutta ilmeisesti oli liian pitkä (5.28).
Vuoden 2005 CD-painoksella on 6 bonusbiisiä. Näistä Ennen LP:tä ilmestynyt single Killing Time/GLC on siis loistava. Se ei noussut listoille, mikähän ihmisiä vaivasi? Myös Romancen B-puoli Ballad Of John And Martin on hyvä biisi. Loput kolme ovat Flying Againin B-puolia ja ihan turhia biisejä; uusi versio ensisinkun B-puolesta Rat Up A Drainpipe, soulversio ensi-LP:n biisistä Love In A Lift ja nimensä mukainen hirvitys Disco Oui Oui.
LP julkaistiin Englannin lisäksi Saksassa, Australiassa, Uudessa-Seelannissa, Portugalissa, Hollannissa, Japanissa, Italiassa ja jopa Etelä-Afrikassa vailla suurempaa menestystä. Yhtyeellä oli kysyntää keikoille Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja hieman Amerikassakin, mutta koska LP ei noussut listoille (vaikka 15000 ensimmäistä sisälsi Members-solmion,heh), Virgin heitti yhtyeen pihalle ja reilun vuoden oltiinkin ilman levytyssopimusta, kunnes pikkuinen Albion otti yhtyeen hoiviinsa. Working Girl nousi indie-listoille ja tavallisellekin sijalle 114 vuonna 1981, mutta suuremmat menestykset tulivat seuraavana vuonna, kun biisin uusi versio nousi USAssa listoille ja Radio-single Australiassa peräti sijalle 5. Tehtiin vielä LP Uprhythm, Downbeat, joka julkaistiin 1982 vain USAssa. Seuraavana vuonna se julkaistiin nimellä Going West eri kannella viimein Iso-Britanniassa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa ja 1985 vielä Saksassa. Sitten USAn kiertueen jälkeen 1983 Tesco jätti bändin ja yhtye hajosi. Comeback tehtiin 2007 ja bändi on ollut kasassa eri kokoonpanoissa siitä lähtien. Uusia levyjäkin on syntynyt paljonkin. Tesco kuoli helmikuussa 2022 ja rumpali Adrian Lillywhite maaliskuussa 2025.
Vesa Vahtera
