Montakohan maailmantähteä tai toisaalta musataivaan tuntematonta suuruutta sitä onkaan tullut todistetuksi livetilanteessa. Joskus todistus on ollut vahvaa, joskus heikompaa, monia keikkoja sitä ei enää muista, ja joukkoon mahtuu niitäkin, joiden osalta muistijälki on himmennyt jo samaisena yönä. Puhumattakaan kaikista niistä kännin takia missatuista akteista. Mutta se on toinen tarina se.
Jos pitäisi nimetä yksi tietty keikka, joka on jäänyt elähdyttävästi mieleen, ei allekirjoittaneen tarvitsisi miettiä pitkään. Okei, joku Rammstein Olympiastadionilla; pyrot, pommit, ja mitkä lie räjähtelevät tekoperseet, olihan se tietysti eeppistä ja porautui mieleen. Kuten sekin, kun metalliyhtye Denigrate meni koveroimaan muuankin Mombasa-viisun ja vielä esittämään sen livenä nahan ja niittien täytteiselle yleisölle Nummirockissa joskus vuonna käpy ja kaarnalaiva. Miettimättäkin tulee tajuntaan välähdyksiä myös eräästä bändi-illasta jostain päin Kymenlaaksoa. Taisi olla Nahkapilkkiyhtye, jonka rumputaitelija kaatui jo setin ekan biisin aikana meiltä lainatun haitsun päälle sillä seurauksella, että haikka vääntyi melko soittokelvottomaan asentoon. Settikin jäi lyhyeksi, itseasiassa muistelisin sen jääneen tuohon setin avausralliin.
Keikkamuistot voivat olla monella tapaa ikimuistoisia. Meikäläisen muisti ei enää ole kristallinkirkas, mutta erään aivan tietyn keikan uskallan vielä tänäkin päivänä nostaa kaiken yläpuolelle. Se on kokemus, joka edelleen hyrisee hippokampuksessa toistaen ääntä, visuaalista kuvaa ja vallinnutta tunnetilaa.
Elettiin vuotta 2011. Provinssirockin päälavan vierustalla kaljateltassa kävi kuhina. Siellä minäkin hörpin mallasjuomaa ja sivukorvalla- ja silmällä aistin lavalla mellastavan Volbeatin keikkaa. Olihan se Volbeat? Saattoi olla myös Avenged Sevenfold. No, joka tapauksessa väijyin puolihölmönä Volbeatin tai Avenged Sevenfoldin keikkaa kaljateltassa ja elin odottavissa tunnelmissa. Festari lähenteli loppuaan, mutta pääesiintyjän takia paikan päälle oli ylipäänsä vaivauduttu. Kalja hupeni ikeniin. Volbeat tai Avenged Sevenfold lopetteli settiään, ja jäljellä oli enää vihoviimeinen akti.
Siitä sitten tikusta asiaa ja hyvissä ajoin etsimään suotuisaa asemapaikkaa jostain lavan edustalta. Ei kuitenkaan ihan sieltä pahimmalta pittialueelta, kunto ei silloinkaan olisi kestänyt sellaista, vaan vähän kauempaa; sopivan näkö- ja kuuloetäisyyden päästä. Porukkaa alkoi kerääntyä. Sitä kerääntyi aivan helvetisti. Lavalla valtava valkea lakana peitti kaiken taakseen. Tunnelma oli odottava. Monet käsiparit hakkasivat, sudet ja sakaalit ulvoivat kuorossa.
Kohta lakanan takaa alkoi kuulua haitsutusta ja yksittäinen kitaranuotti. System of a Down oli lavalla. Prison Song kajahti ilmoille kuin siivitetty höyryjyrä, valkoinen lakana putosi pois verhoamasta näyttämöä. Jengi sekosi. Rallienglanti raikui yhteislaulun huumaavalla äänenpainolla ja sekoittui lavalta kaikaavaan musiikkiin. Iho meni kananlihalle. Kyyneleet kihosivat silmiin. Mihin suuntaan tahansa katsoikin, näki haltioituneen ihmismassan, liikutuksen ja vaikutuksen kyyneleet.
Settilistan voisi helposti tarkastaa netistä, mutta mitä suotta. System of a Down tuli, näki ja voitti, ilman mitään ylimääräistä, omana itsevarmana itsenään. Rekvisiittapuoli oli lähinnä sitä, että jossain vaiheessa Serj Tankianilla taisi olla selässään reppu. Välispiikkejä ei hirveästi kuultu. Silti Daron Malakian sai yleisön lietsottua huutamaan kuorossa I-E-A-I-A-I-O.
Keikka soljui eteenpäin eivätkä kylmät väreet saati kyyneleet ottaneet laantuakseen. Omalta osaltani elämäni livekokemus kuitenkin huipentui meikäläiselle aika tyypillisesti. Kun keikkaa oli takana jo kait yli 20 biisiä, oli kusihätä kasvanut niin eeppiseksi että eteen tuli varaukseton pakko lähteä etsiskelemään bajamajaa tai sopivaa luonnon ränniä. Ei sitä oikein viitsinyt yleisömereenkään virtsata. Vaan eipä sieltä läpitunkemattoman ihmismassan seasta niin vain kuselle menty. Kun keltainen alkoi viimein lorista laariin, soi kusemiseni soundtrackina Toxicity. Hyvä, muistan miettineeni, sillä kyseinen kipale ei koskaan ollut kuulunut suurimpiin suosikkeihini. Kusta tuli ja tuli. Vaikka olin yrittänyt sinä päivänä olla varovainen diureettien kanssa. Sitten, aivan yks kaks, Sugar kajahti ilmoille. Helvetin perketti, tämän veisun minä olisi kyllä halunnut todistaa pääkallopaikalta, enkä kusiränniltä, tuumin. Viimeiset tipat saattoivat karkailla kalsareille. Juoksu ihmisten lomitse ei onnistunut yhtään sen paremmin kun konosmaisen rivakka kävelykään. How do i feel, what do i say? Fuck you, it all goes away, huutelin hengästyneenä eteenpäin rynniessäni ja tiesin että biisin lopputahdit olivat menossa. Siinä vaiheessa en sen sijaan tiennyt, että keikka oli sitä myöten ohi. Lavan taustalla bändin debyyttilevyn kansitaiteesta tuttu kämmen tuntui ikään kuin morjestavan hyvästiksi. Bye bye, sanoi Serj, ja pian bändi oli poissa. We want more raikui, kädet läpsyttivät, lavalta kaikui jyrinää. Mitään ei kuitenkaan enää tapahtunut. Läpytys vaikeni, susilauma vaikeni, jyrinä vaikeni. Eikä encorea koskaan kuultu. Omakohtaisesta antikliimaksistani huolimatta kokemus jäi mieleen järisyttävänä, koko kehoa ravisuttaneiden tunteiden moukarointina, fyysisenä ja henkisenä täyteytenä, jollaista en ole kokenut sen koommin.
Tähdennettäköön vielä, että SOAD tuli toki käytyä väijymässä myös myöhemmin Jurassic Rockissa. Eka kerta on kuitenkin aina eka kerta.
Ilkka Heikkinen
