Hopeasiivet-yhtye oli yksi kiinnostavimmista kiinnityksistä Ilosaarirockin tämänvuotisessa
tarjonnassa, sillä bändi on vielä uransa alkutaipaleella ja Itä-Suomen keikkoja ei taida olla aiemmin ollut.
Tällaisia pienempien artistien ja yhtyeiden keikkoja odotan aina eniten ja tämä oli vieläpä lempilavallani rokkialueella eli sen pienimmällä Sound-lavalla. Juuri ennen Hopeasiipiä alueella ei ollut kiinnostavaa keikkaa, joten lähdimme lavan suuntaan hyvissä ajoin ja saimme seurueeni kanssa hyvät paikat keskiaidalta. Kuulimme myös soundcheckin, joka loppui jo tässä vaiheessa paikalle kerääntyneen pienen yleisön huvittuneisiin aplodeihin, kun yhtye lähti lavalta kiittäen keikasta. Kello oli vähän yli kuusi ja kuuma aurinkoinen päivä alkoi kääntyä viileämpään, joten tunnelma oli siinäkin mielessä positiivisen odottava.
Keikka alkoi puoli seitsemältä, kun bändi asteli lavalle täsmällisesti, kuten festareille on tyypillistä. Ensimmäisenä saapui kitaristi, joka pahoitteli kiireen vuoksi selästä jääneitä siipiä, ja perässä tulivat muut soittajat hopeiset siivet selässään, viimeisenä laulaja. Ensimmäisen laulun alkaessa huomasin eron bändin energiassa levyltä kuultuu verrattuna, livenä tunnelma välittyi voimakkaasti ja laulajan äänen sävy ja taitavuus korostuivat eri tavalla kuin levyltä. Olin kuunnellut ennakkoon vain muutamia kappaleita – osa niistä jo aiemmin julkaistuja, joita ei tällä keikalla soitettu, mutta ero tuntui merkittävästi, oli kuin en olisi koskaan kuullutkaan biisejä aiemmin.
Laulajalla ja soittajilla oli villit ja energiset ilmeet ja eläytyvät liikkeet ja tanssiaskeleet. Bändi kuvailee musiikkiaan riivatuksi popiksi ja yhtyettään musiikillisesti vilpittömäksi. Nämä tuntuvat myös keikan valossa sopivilta kuvauksilta. 45 minuutin keikan alkupuoli
meni kuin hypnoosissa ja unohdin täysin ottaa kuvia tai videoita, mikä on aina hyvän keikan merkki. Loppua kohti vauhti vain kiihtyi ja bändi paljasti päivänsä Ilosaarirokissa olleen ”mitä vittua” -päivä, mutta yleisölle ei selvinnyt, mikä teki kokemuksesta moisen.
Ainakin luulen yleisön hyvällä tavalla levottoman energian vaikuttaneen asiaan.
Kannustusta kuului selvästi läpi keikan, ja noin puolessa välissä laulaja tarttui yleisön ”HELL YEAH!” huutoihin ja pyysi meitä huutamaan lisää. ”Hell yeah!” -välihuudoista tuli eräänlainen sisäpiirijuttu esiintyjien ja yleisön välille.
Kappaleista Vinkulelu, Seinät ja katto sekä Olet kaunis ja minä vain ovat selvästi esikoislevyn Vaikka se loppuni ois suurimmat hitit ja niihin laitettiin esiintymisessäkin eniten panoksia. Hopeasiipien keikka veti minut mukaansa, hypin ja tanssahtelin ja laulelin
mukana mitä osasin ja lähdin keikalta isosti hymyillen. Lähden heidän keikalleen heti uudestaan, kun vain mahdollisuus tulee.
Sivi Ihalainen
