Onko elämä kuinka hohdollista jos bändisi on juuri senverran suosittu että levy-yhtiö pitää teidät nippanappa rosterissa, rahaa heltiää juuri senverran että saa pidettyä päivittäiset heroiinivieroitusoireet kurissa, bändikaverisi ovat suoraan helvetistä etkä itse ole pekkaa parempi?
90-luvun alun Seattle-skenen suurimmat tähdet ja heidän positiiviset ja varsinkin negatiiviset edesottamukset huumeiden, masennuksen ja kuolemien kanssa ovat hyvässä muistissa. Harvemmin kuitenkin muusikoiden tarinoissa on käsitelty lähestulkoon pelkästään näitä varjopuolia. Grunge-räjähdyksen aikoihin levytyshommiin päässeiden bändien b-ketjuun kuuluva Screaming Trees on varmasti nykyaikana jo monien unohtama. Nokkamies Mark Laneganin kuolema viime vuonna muistutti bändin olemassa olosta ja samalla miehen bändikuvioista kertova elämänkerta nousi pinnalle.
Kirjassaan Lanegan avaa aluksi omia varhaisvuosiaan pienessä Ellensburgin punaniskakylässä, ja näissä luvuissa on monista muista musiikkibiografioista tuttu sävy – koulu ei kiinnosta, päihteet kiinnostavat, perhesuhteet ovat olemattomat, työkuviot eivät suju, musiikki on ainoa asia mikä kiinnostaa. Laneganin tapauksessa tosin myös urheilu oli tärkeässä osassa pesäpallon muodossa, mutta urheilu-ura jäi lyhyeen huonon opiskelumenestyksen vuoksi. Mutta onneksi kierrepallotreeneistä oli sentään myöhemmin hyötyä australialaisten öykkärien kuriin saamiseksi yleisössä. Screaming Treesin alkuvaiheissa on kuvattuna tyypillistä bändin suunnan hakemista kaikkine sähläyksineen, ja yhtyeen saadessa paikallista suosiota myös levy-yhtiöiltä tuli kiinnostusta. Yksi toisensa jälkeen bändin jäsenet muuttivat Seattleen, jolloin myös mahdollisuudet menestykseen ja tuhoon kasvoivat.
Kun musiikista ei rahaa liikoja tullut, Lanegan elätti itsensä Seattlessa lisäksi huumediilerinä, ja tutustui sitä kautta moneen musiikkimaailman merkkihenkilöön. Monille kirjan herkullisinta antia varmasti ovat paljastukset suuremmista Seattlen tähdistä. Lanegan oli hyvissä väleissä Nirvanan Kurt Kobainin ja Alice in Chainsin jäsenten kanssa, tosin osittain varmasti juurikin ”siviiliammattinsa” vuoksi. Esim. Layne Staley asusteli välillä Laneganin luona, ja Mark piti myös tiivisti Kurtille seuraa – esim. muutama päivä ennen Kobainin itsemurhaa Kobain oli ottanut Laneganiin yhteyttä, mutta Markilla oli silloin muita kiireitä, tai vain parempaa tekemistä huumeiden kanssa. Myöskin muutamaa viikkoa aiemmin Lanegan oli ensimmäisenä paikalla kun Kurt oli sekavassa tilassa asunnossaan, jolloin kuitenkin Nirvana-tähti vielä selvisi kohtauksestaan Markin avustuksella.
Huumeiden käytön brutaalia arkea edustavat myös esim. Staleyn tyttöystävä Demri, joka heroiinipiikeistä sydäntulehduksen hankittuaan ja sairaalassa heti uudet sydänosat saatuaan karkaa laitoksesta potilastakki päällä Laneganin ovelle uutta annosta hakemaan. Myöskin Laneganin saadessa kipinää Hole-yhtyeen basisti Kristen Pfaffin kanssa basistityttö ehtii annostella itsensä hengiltä ennen kuin nuoret ehtivät ensimmäisille kunnon treffeille. Kobainin kuoleman jälkeen Lanegan on myös tiiviissä väleissä leski Courtney Loven kanssa, mutta pysyy kuitenkin kunnioitettavan etäällä vaikka ilmeisesti Love jotain syvempää olisi saattanut hakeakin. Vaikka yhteydenpito hiljeneekin, Love kuitenkin myöhemmin auttaa ratkaisevasti Laneganin saamiseksi kuiville huumeista, joten ainakin jonkinmoista kunnioitusta säilyi myöhemmäksi.
Eräästä hymyilyttävämmästä tarinasta vastaa Alice in Chains -kitaristi Jerry Cantrell, joka Laneganin luokse suuren kokaiinipaketin tuotuaan ja Markin sammuttua häipyy Markin pornokokoelman kanssa eikä myöhemmin muista tapauksesta mitään. Myöskin varsin kumma kun Laneganin naapurissa asustellut goottipariskunta alkoi katsoa diilerinaapuriaan uusin silmin kun tapasivat Nick Caven juuri lähdössä Laneganin residenssistä.
Pohjoismaiselle lukijalle herkullista luettavaa on myös raportti yhtyeen Fennoskandian rundista Alice in Chainsin kanssa. Mieltä lämmittävää kuinka laulajalle jäi Suomesta selvästikin paremmat vibat verrattuna Ruotsiin ja Norjaan joissa ylipirteä ruotsalaisnainen ei jättänyt yhtyettä rauhaan ja yleisössä eteenpäin tyttöjen kustannuksella runnonut ylipainoinen viikinki aiheutti fiiliksen laskemista. Ruotsalainen sai kuitenkin maksunsa juodessaan vesilasin jossa Lanegan ja Staley olivat puhdistaneet heroiinineulojaan ja norjalainen taas sai maistaa Laynen nyrkkiä lavalle noustuaan. Suomen keikat menivät rauhallisemmin, ja keikan jälkeen Lanegan teki tuttavuutta helsinkiläisen goottitytön kanssa, mutta ei ehtinyt aikataulujen takia pois keikkapaikalta. Tälle ”hottest girl ever”-nimellä tituleeratulle tytölle tuskin jäi ihan parhaat fiilikset bändistä.
Voisi myös miettiä pitäisiköhän ruotsinlaivakännäykselle tehdä jotain kun heroiiniaddiktit väkivaltaiset muusikotkin sitä paheksuvat.
Laneganin asenne väkivaltaan sai hänet myös lukuisia kertoja ongelmiin. Muutamasta tärkeästä esiintymisestä esim. BBC:llä jäi monelle varmasti mieleen lähinnä laulajan musta silmä edellisen illan baarinujakan vuoksi. Tosin asenteesta on myös välillä hyötyäkin, esim. kun Lanegan ei kunnioita tippaakaan gorillojen suojista riidan aloittavaa Liam Gallagheria, vaan haastaa tämän otteluun. Vähemmän yllättäen Oasis-siipeilijä uhoistaan huolimatta karkaa ennen matsin ajankohtaa takaisin Englantiin, ja pakottaa samalla Oasiksen perumaan loppukiertueen. Sellaista 90-luvun brittipopin asenteellisuutta sitten.
Kirjan jälkimmäinen puolisko keskittyy yhä vähemmän musiikkiin ja yhä enemmän huumeaddiktin arkeen. Screaming Trees -yhtyeen jäsenten välit olivat alusta asti parhaimmillaankin vain siedettävät ja monesti nyrkkitappeluiksi asti yltyneiden riitojen siivittämät. Oli siis selvää että varsinkin loppuvaiheilla yhtye oli Laneganille vain tapa saada huumeita ja muuta rappioelämää, eikä kukaan yhtyeessä viimeisten kiertueiden aikaan varmastikaan elätellyt liikoja toiveita jatkosta. Myös Markin oma addiktio oli vuosien varrella muuttunut functional userista täydeksi addiktiksi, ja onkin varsin raastavaa lukea vieroitusoireista kertovia kappaleita Englannin vesisateessa tai Hollannin talvisilla toreilla keskellä yötä. Kiertueiden loputtua myös huumearki kotona Seattlessa on haastavampaa lisääntyneiden kustannusten vuoksi ja Lanegan joutuu jättämään asuntonsa. Vaikka vuosia aiemmin kärsittyään yhden vieroitushelvetin lopettamista oli mietitty, mutta silloin resurssit olivat senverran paremmat ettei huumeiden jättäminen tullut kysymykseen. Loppukirja onkin Seattlen ”viidakossa” elävän huumeaddiktin elämää hanttihommineen, tauteineen ja muine ongelmineen kunnes pakon ja mahdollisuuden kautta avautuu ovi vieroitukseen.
Musiikillisista saavutuksista olisi voinut hehkuttaa enemmänkin, kirjan tyyli vain on varsin itseään vähättelevä ja brutaalin toteava. Kyllähän Screaming Treesin hitti Nearly Lost You sai mukavasti soittoa maailmalla ja MTV:llä ja yhtyeen Sweet Oblivion on varmasti sellainen albumi johon jokainen yhtyeen jäsenkin voi olla tyytyväinen. Myös Mad Season -superyhtyeen riveissä vietetyistä hetkistä riittäisi hehkutettavaa, maksoihan kyseisen yhtyeen rojaltit suuren osan Laneganin huumeharrastuksista. Tähtihetkistä laulajalle varmasti tärkeimpiä kuitenkin on Johnny Cashin kanssa konsertointi Cashin vielä kehuessa miehen lauluääntä. Myöskin Laneganin isä, joka ei pojastaan ikinä liikoja odottanut, oli kerrankin vaikuttunut. Laneganille myös tarjottiin musiikintekijän paikkaa menestyneeseen Spanking The Monkey -elokuvaan, mutta mies hylkäsi tarjouksen elokuvan juonen vuoksi – mahdollisuuksia mammonaan oli kyllä annettu, mutta mentiin periaatteet edellä.
Screaming Trees -nokkamiehen elämänkerta on täynnä herkkua 90-luvun Seattle-skenen faneille ja hyvä luento miksei muusikoksi kannata aina ryhtyä.
