Jarmo Mäkila avaa taiteensa lähtökohtia autofiktiivisen kirjoittamisen keinoin uudessa kirjassaan. Hän palaa lapsuutensa maisemiin sodanjälkeisen Suomen uudelleenrakentamisen aikaan.
Itsestään mies tässä kertoo, sehän paistaa läpi. Alussa kaikki naiivius ärsyttikin, kunnes tajusin, että tässähän kerrotaan minustakin. Ollaan suht samanikäisiä. Lähes kaikki osuu kohdalleen; pikkukaupunki, ihastuminen punkkiin jo lapsena, omat bändit jne. Katkollakin oltiin näköjään yhtä kauan (mä olin kyllä vähän muuallakin, mutta joo).
