En muista oliko minulla Pellen nykyään parhaana pitämääni Pelkoa ja vihaa ennen Moottoritietä, mutta ellei niin siinä tapauksessa ensimmäinen Pellen kasetti (nimenomaan, ne vaihtuivat kyllä vinyyleihin kun soitin oli) oli joko Viimeinen syksy tai Moottoritie.
The Record of My Life –palstan kuudes esittely. Kirjoittaja Kai Kallio on kitaristi ja basisti, joka soittaa yhtyeissä kuten Decent Remedy, Lizard Dance, AstraZeneca ja Tulenvalaja. Hänen vastuullaan on Emotion Zineen päätyvän rankemman musiikin käsitteleminen. Lisäksi hän tekee vertailuun perustuvia juttusarjoja turkulaiseen kulttuuriin liittyvistä ilmiöistä.
The Record of My Life –palstan viides esittely. Tekstin laati Kim, joka on joissain bändeissäkin joskus vaikuttanut, mutta myös Ääriromua & Äärimelua –osion toimitukseen kuuluva skenepisteiden keräilijä.
Tällä kertaa, The Record Of My Life -sarjan neljännen elämänsä äänitteen esittelee Emotion Zinen päätoimittaja Kimmo Lukkarila. Lisäksi Kimmo vaikuttaa mm. 2. Divisioona, Decent Remedy ja Ancient Flame -yhtyeissä.
Kirjoittaja Antti Sorsa on kitaristi-kosketinsoittaja, joka vaikuttaa mm. Worldburn ja Full Moon Swing -yhtyeissä. Lisäksi hän toimittaa Emotion Zinen audiotekniikka-aiheista palstaa.
Punk-yhtye Crackwhore on iskenyt jälleen, julkaisten kiistanalaisen ja aikaa kuvaavan singlen "War on Drugs". Nyt ja tässä on musiikkimaailman puhutteleva uutuus, joka ei jätä ketään kylmäksi.
Tero Saarisen uusi teos 'Study for Life' tulossa ensi-iltaan Kaija Saariahon musiikin tahdittamana. Tero Saarinen Company aloittaa myös uuden kehityshankkeen.
Viime vuonna ilmestyi vastaava teos Hurriganesista ja varsin mielenkiintoinen sekin oli. Tämä on sitten vieläkin kiinnostavampi teos, koska Hanoin uraa tuli seurattua ekasta sinkusta ja Soundin Homo-Makkonen-otsikosta (1/1981) lähtien. Lehtileikkeitäkin on sen verran, että nämä suomalaiset, suurimmaksi osaksi tyhjänpäiväiset, mitä tässäkin on mainittu, ovat aika tuttuja.
Herra jumala. Täytyy sanoa, että biisi on sellainen, että luulisi Andy Mccoyn olevan kateellinen. Plastic Tears tai lähinnä Miqu on kaikkia luonnonlakeja uhmaten jaksanut vetää Hanoi-Dogs D'amour-linjaa vuosikymmenet, ja vaikka on välillä itselläkin eräästä pikkuasiasta mennyt sukset ristiin joskus hamalla 90-luvulla, niin asiat sovittiin jossain Puntalan juomisillassa ajat sitten ja kyllä se niin on, että kyllä niitten toi nimi kannatti pitää. Syy on mielestäni selvä, tappiot voitoksi.
