Rikoskirjallisuutta tutkinut Voitto Ruohonen valaisee uudessa kirjassaan true crimen pitkää historiaa ja pohtii ilmiötä niin median, rikollisten, poliisien ja uhrien kuin etiikankin näkökulmista.
Kuolema ja rikokset ovat kiehtoneet ihmisiä kautta aikain. Tämän myötä syntynyt tosirikoskulttuuri, true crime, on noussut valtavan suosituksi ja valloittanut viihdetarjonnan.
Rikos ei vanhene iskee kyntensä true crimen vuosisataisiin juuriin ja lukuisiin muotoihin. Ruohonen pureutuu ilmiön laajaan kirjoon murhakävelyistä podcasteihin ja elokuvista rikollisten omaelämäkertoihin. Hän havainnollistaa, miten väkivallan lumo houkuttaa ja koukuttaa niin rikoskirjallisuudesta, tosi-tv:stä kuin historiastakin kiinnostuneita. True crimessa rikos ei vanhene.
”Omaleimainen piirre suomalaisessa tosirikoskerronnassa on ollut kiinnostuksen kohdistuminen nykyhetken ja lähimenneisyyden ohella syvälle historiaan palautuviin tapahtumiin. Suomen itsenäisyyden ajan merkittävin poliittinen rikos, sisäministeri Heikki Ritavuoren murha vuodelta 1922 sekä Kyllikki Saaren ratkaisemattomaksi jäänyt murha vuodelta 1953 ovat suomalaisen tosirikoskerronnan perussisältöä, johon palataan yhä uudelleen”,
Voitto Ruohonen kertoo.
True crime on sekä koettua että kerrottua. Varhaismodernissa yhteiskunnassa rikokset ja rikollisuus olivat osa arjen kokemusta ja julkiset teloitukset markkinahumulla ryyditettyä kansanhuvia. Rikollisuuden yhteisöllinen kokeminen päättyi 1800-luvun lopulla, kun rangaistusten julkisuudesta luovuttiin ja tiedot rikoksista vaihtuivat arkkiveisujen ja sanomalehtien välittämiksi. Yksityisyyden lisääntyessä omia kokemuksia rikoksista ja rikollisuudesta alettiin hankkia vierailemalla vankiloissa, ruumishuoneilla ja rikosten tekopaikoilla. Esimerkiksi Kyllikki Saaren hautajaisten jälkeen kiinnostuneita kuljetettiin kuorma-autokyydillä murhatun suohaudalle.
”Matkat rikoksiin ja kuolemaan yhdistyviin paikkoihin ovat 2020-luvulla samoin kuin sata vuotta aikaisemminkin elämysten ja kokemusten hakemista, mutta kiinnostavalle rikos- tai onnettomuuspaikalle ei enää ole välttämätöntä mennä itse, vaan käynnin voi tehdä kotisohvalta käsin”,
Ruohonen sanoo.
Rikoksista, rikollisuudesta ja rikollisista kerrottaessa pitäisi Ruohosen mukaan välttää yksiulotteisia ja moralisoivia tulkintoja ja nähdä ilmiön takana ihmiset erilaisissa asemissaan. Kirjassaan hän etsii vastauksia rikostarinoiden kiehtovuuteen ja rikoskerronnan eettisiin rajoihin sekä historiasta että nykypäivän ilmiöistä ja pohtii aihetta muun muassa journalistien, rikollisten, poliisien ja uhrien näkökulmista.
”Rikollisten omia puheenvuoroja tarvitaan, koska yleisessä keskustelussa heiltä edellytetään koko lopun elämän mittaista nöyryyttä ja katumusta. Heidät esitetään kylminä ja paatuneina. He eivät saisi itse kertoa, millaisia ihmisiä ovat ja miksi he ovat toimineet siten kuin ovat. [– –] Kun rikollinen näkee toimintansa omalta kannaltaan rationaalisena, puheenvuorot ovat sosiologisesti tärkeitä, sillä ne antavat avaimia ymmärtää lain ulkopuolelle asettuneiden toimintaa. Toiminnan ymmärtäminen ei tarkoita sen hyväksymistä.”
Kirja on saatavilla omaan hyllyyn verkosta.
Kirjoittaja
Voitto Ruohonen, FT, YTM, on sosiologisen kirjallisuudentutkimuksen dosentti Itä-Suomen yliopistossa. Hän on tutkinut rikoskirjallisuuden yhteiskunnallisuutta ja lajihistoriaa. Ruohonen on myös kirjoittanut rikoskirjallisuuden kehityskuluista yhdessä Paula Arvaksen kanssa teoksen Alussa oli murha (Gaudeamus 2016).
Voitto Ruohonen
Rikos ei vanhene. True crime kyläkäräjistä podcasteihin
ISBN 9789523451704
Gaudeamus 2022
Lähde Gaudeamus
