Markus Makkonen on soittanut bändeissä 1990-luvun puolesta välistä alkaen. Kuin Troy Mclure konsanaan hänet muistetaan Sadistik Forestin, Hooded Menacen ja Nerve Saw’n levyiltä, sekä keikoilta, mutta hiljan hänet on nähty myös soittamassa punkkia fosforinaamarin takana The Ghoulstarsissa. Markus Makkosen ja Kim Strömsholmin kirjoittama kirja Rotting Ways to Misery: The History of Finnish Death Metal ilmestyi Cult Never Dies -kustantamon kautta muutama vuosi takaperin.
Elämäni suuntaa eniten muokanneet vuodet sattuivat pitkälti 1990-luvun alkuun ja puoleen väliin. Laman ja Ladojen Suomeen. Neuvostoliiton hajoamisen ja Kummeli-sketsien ajanjaksoon. Tuona eurodancen ja Oasiksen saturoimana aikana metallista ei ollut vielä tullut maassamme nykyisen kaltaista kansanmusiikkia. Noina aikoina tämä Kummelin Sakun ja Speedyn ulkoista habitusta suuresti muistuttava yhteiskunnan marginaaliryhmä, johon itsekin kuuluin, haahuili Walkmanit korvilla, tennarit jalassa, farkkuliiveihinsä sonnustautuneena aiheuttaen lähinnä huvittunutta kummastelua kanssaihmisissä. Tuossa vaiheessa black metalin kokonaisvaltainen vaikutus ei ollut vielä ainakaan minun käymääni ylä-astetta tavoittanut, vaan tuolloin tunnustettiin vielä muitakin värejä kuin kokomustaa. Myöskään muutaman vuoden perään koittanut satanistinen paniikki ei sekään ollut vielä herännyt, joten hevidiggarit saivat vielä kulkea ilman sen kummempaa kauhistelua kylän raitilla. Meno oli vielä selkeästi lähempänä Wayne’s Worldia, kuin Lords of Chaosia.
Noina aikoina henkilökohtainen musiikillinen evoluutioni oli edennyt melkoisen nopeissa sykleissä ZZ Topista, Alice Cooperista ja AC/DC:stä pikaisen konemusiikkivaiheen jälkeen punkkiin ja sieltä thrash metalin pariin. Thrash metal oli myös ensimmäinen läpitunkeva musiikillinen skenekokemukseni. Tälle pysäkille jäätyäni oli jo tärkeämpää, että bändi edusti oikeaa genreä, eikä uusia yhtyeitä enää bongattu käänteentekevien hittibiisien kautta, vaan pikemminkin oikeaoppisten logojen ja musiikillisen ilmeen turvin. Koska kasvoin jo itsessään hieman syrjäisen, EU-jäsenyyden kynnyksellä hapuilevan Suomen syrjäseudulla, trendien seuraaminen ei kuulunut millään tapaa maailmanjärjestykseen. Silloin kun itse elin kovinta thrash metal -vaihdettani, kyseinen genre oli jo suuressa maailmassa julistettu menneen talven lumiksi. Minulle sillä tiedolla ei ollut mitään merkitystä. Kenties se vain vahvisti yhteenkuuluvuuden tunnetta juttuun.
Eräänä päivänä koulukaverini kiikutti minulle läjän itse nauhoittamiaan Megadethin kasetteja. Taisin niitä häneltä itse asiassa pyytääkin, sillä bändin musiikkivideo oli kiemurrellut tajuntaani pitkin yhtä harvoista tarjolla olleista audiovisuaalisista kanavista. En enää muista oliko ensikontaktini television Lista-ohjelma, vai kaapeli-TV:n kautta tarjolla ollut MTV, mutta mieleeni oli jo tuossa vaiheessa piirtynyt kuva punatukkaisesta laulajakitaristista, jolla oli hieman erikoinen lauluääni. Noihin aikoihin oudosta ja konventionaalisesta poikkeavasta laulusoundista sai yleensä plussapisteitä. Ei kuulostanut iskelmältä ja se oli toki tärkeä asia.
Näiden edellämainittujen kasettien joukossa lymyili myös tuleva suosikkialbumini, Rust In Peace. Se edustaa minulle nykyään kaiken taiteen saralla ihmisen suuria saavutuksia. Levy uhkuu täydellisyyttä jokaisella sekunnillaan ja se kuuluu nauttia ehdottomasti levyn alkuperäisellä, rutikuivalla miksauksella. Se on yhtä aikaa juuri sopivan käppäinen, siltikin riittävän tekninen, ehdottomasti kimurantti, mutta silti tarttuva ja tarvittaessa suoraviivainen. Kompleksisuus ei ole itsetarkoitus, vaan jokainen ratkaisu palvelee vain ja ainoastaan sävellystä. Levy suorastaan pursuaa yksityiskohtia, mutta näiden ansiosta sen jaksaa kuunnella edelleen yhtä innolla kannesta kanteen vielä 30 vuotta myöhemminkin.
Megadeth oli hankkinut kyseenalaista mainetta päihteidenkäytön varoittavana esimerkkinä jo niistä ajoista lähtien kun liekkitukkainen nokkamies Dave Mustaine sai kenkää uraansa aloittelevasta Metallicasta, vajaa kymmenen vuotta aikaisemmin. Ryyppäämisen ja muita silloisen bändinsä jäsenia varjostaneen egonsa takia, tottakai. 1980-luvun lopulle tultaessa alla oli kuitenkin jo kolme studioalbumia, joilla jokaisella loisti tietynlainen hiomattoman timantin eleganssi. Megadethissä oli thrash-metallissa poikkeuksellista rytmisyyttä ja runsaasti erikoisia melodioita, mutta kaiken yllä leijui silti kuitenkin vinksahtanut ydintuhon jälkeinen tunnelma. Megadeth todisti jo toisella levyllään Peace Sells… But Who’s Buying?, että liki jatsahtavienkin rytmien tahtiin voi takoa päätään lavan reunaan kuin raivotautinen.
Henkilöstö Mustainen ympärillä oli vaihdellut koko yhtyeen alkuvaiheen ajan. Tuottajille annettiin kenkää kesken levyjen teon ja muusikot saivat lähteä sekoiltuaan, tai kun kyllästyivät katsomaan nokkamiehen vastaavaa käytöstä. Nämä jo tutuksi tulleet tapahtumat varjostivat myös Rust In Peacen syntyä. Rumpali Chuck Behler ja kitaristi Jeff Young saivat molemmat poistua ruokavahvuudesta edellisen levyn kiertueen päätteeksi ja heille piti löytää ennen uuden levyn purkittamista seuraajat. Behlerin rumputeknikko Nick Menza oli helppo valinta rumpupallille, mutta kitaristin löytäminen oli aavistuksen vaikeampaa. Dave Mustaine oli kaikessa hiljaisuudessa raitistunut, eikä seuranneessa tarkkanäköisyyden ilmapiirissä enää riittänyt että omisti pitkän tukan ja kitaran. Guns ‘n Rosesin Slash, Savatagen Criss Oliva ja Panteran Dimebag Darrell kävivät muun muassa jokainen tarjolla, eivätkä varmasti huonoja vaihtoehtoja olisi olleetkaan, mutta pesti meni lopulta jo tuolloin kitarasankarin mainetta nauttineelle Marty Friedmanille. Friedman oli yrittänyt läpimurtoaan jo vuosikausia. Hän oli käynyt koesoitossa muun muassa Kissiin ja Ozzy Osbournen yhtyeeseen. Kuitenkin kannuksensa hän hankki omaehtoisesti tilutusbändi Cacophonyssa yhdessä Jason Beckerin kanssa. Friedmanilla tulisi olemaan sekä suorasti että epäsuorasti suurensuuri merkitys Rust In Peacen lopulliselle muodolle. Kitaralehdet ympäri maailman nimittäin huomioivat uutisen miehen liittymisestä Megadethiin, mutta valitettavan naureskelevaan sävyyn. Eihän Medadeth nyt ollut mitään vakavasti otettavaa kitaramusiikkia, lehdet kirjoittivat. “Hevonpaskat”, arveli Mustaine ja sävelsi kyseenalaisesta huomiosta sisuuntuneena uransa kimuranteimman albumin. Raitistuminen yhdessä erityisen vikkeläsormisen Friedmanin kanssa saivat studiossa myös Mustainesta irti sen maailmanluokan kitaristin, jonka ainakin hän itse oli aina tiennyt sisällään asustavan. Jokainen nuotti Rust In Peacella on juuri oikein soitettu. Ei kirurgisen kliinisesti, mutta ei myöskään liikoja revitellen. Kaikkea leimaa itsevarmuus ja näyttämisen halu. Aivan jokaista levyn suoritusta voi fanittaa erillään, mutta erityisesti bändi lähtee lentoon kun osien summat kasataan päällekkäin ja tätä liitoa on mykistävää kuunnella. Myös levyyn liittyvä ulkomusiikillinen fiilis on poikkeuksellinen. Lyriikoiltaan se on täynnä kylmän sodan kuvastoa, ikuistettuna juuri ennen kyseisen ajanjakson päättymistä. Hangar 18 kappaleen musiikkivideossa heiluu avaruusolioita ja ufot, jos mitkä olivat 1990-luvun juttu. Kyseinen musiikkivideo nivoutuu nykyään ajankuvaksi The X-Filesin, tai vaikkapa Babylon Zoon Spaceman– kappaleen kanssa.
Tämä kaikki edellä mainittu kiehtoi alaikäistä minua suuresti, eikä kaikkien näiden tapahtumien kulmiopisteen – Rust In Peacen – taika ole hukkunut minulta vuosikymmentenkään jälkeen. Tuossa se soi nytkin kirjoittaessa taustalla ja fiilis on tasan yhtä innostunut, kuin silloin kun markka oli vielä valtion rahayksikkö. Tällaista levyä ei ole toista. Sen vastakohtaisuus on sen suurin lumovoima. Se on hienovaraisesti viritetty kellokoneisto, joka ei kuitenkaan hipristele milliäkään. Kun sekuntiviisari takoo kuulijaa tajuttomaksi, kaksi muuta ajanosoitinta operoivat aivolohkoja kirurgisesti. Se on luovuutta ja tuhovoimaa. Molempia juuri täydellisessä balanssissa.
–Markus Makkonen
