The Record Of My Life #55: GUY CLARK – Old No. 1

Aiheeseen liittyvää

TAPANI BAGGE: Havana Black Ukkoskansan Soturit (Docendo 2025)

Onhan näitä ulkomaanvalloitusjuttuja ihan hauskakin lukea. Smack nyt tuli kai viimeksi luettua ja Hanoille kävi huonosti vähän eri tavalla. Ei nuo nykyään onnistuneetkin jutut, kuten HIM oikein kiinnosta, vaikka sen alkuaikojen kosketinsoittajan muistelmat luinkin. Tällaiset "maanläheisemmät" touhut kiinnostavammat enemmän.

Viikon Kovin Biisi: VKB 23/25

Nämä kilpailijat kisaavat Viikon Kovimman Biisin tittelistä. Katso yksityiskohdat tästä.

Dogjaw iskee takaisin tuplasinglellä – pureutumista luokkaeroihin ja sisäiseen kaaokseen

Helsinkiläinen hevipunk-yhtye Dogjaw tekee paluun uudella, kaksiteräisellä julkaisullaan, "Yhteiskunnan...

Harry Harrison : Dreaming in Yellow – the Story of the DiY Sound System (2022 Velocity Press)

Dreaming in Yellow kronikoi laajasti brittiläisen freeparty-kulttuurin kulta-ajoista ja niihin johtaneista ilmöistä yhden skenen pioneeri sound systemin näkökulmasta.

HAPE – Microdots (EABE 2025)

Virolainen HAPE julkaisee toisen eepeensä viime vuotisen debyyttinsä Night Life jälkeen suomalaisella EABE-levymerkillä. Nyt hänen elekotrossaan on sävyjä 70-luvun progesta ja synteetisaattori-musiikista.

Jaa somessa

Mä oon Eero Itkonen ja olen outlaw/dark country-muusikko Pirkanmaalta. Tein tuossa taannoin ensisinkkuni Old Man, mistä tulikin yllättävä menestys, varsinkin alan piireissä. Muita yhtyeitäni on Kylätien miehet, joka on keskittynyt enemmän bluegrass-countryyn ja Bad Rabbit, joka puolestaan hoitaa rokimpaa countrya. Voitin viikon kovin biisi-kilpailun ja palkinnoksi saan kirjoittaa tämän julkaisun.

Elämäni levyksi valitsin Guy Clark:n Old no.1. Levyllä käsitellään koko tunneskaala läpi ilosta vihaan todella tyylikkäällä lyrikoinnilla, joka lähentelee jo runoutta. Olen aina miettinyt, miten joku noin yksinkertainen voi olla niin helvetin vaikeaa ja miten joku noin rosoinen voi olla noin kaunista?

Guy Clark on ns. ”normaali mies” laulamassa täysin normaaleista arjen asioista. Aivan kuin se naapurin Matti, kehen törmäät baarissa ja otatte kaljat keskenänne ja vaihdatte päivän kuulumiset. Vaikka Clarkin kitara ja laulu on nostettu soundipuolessa tikunnokkaan, niin studiomuusikot ovat ällistyttävät! Mm. Rummuissa Larrie Londin, taustalauluissa Steve Earle, Sammi Smith ja Emmylou Harris. Mikä tällaisella ryhmällä voi mennä vikaan? No ei mikään!

Pitää olla psykopaattisia taipumuksia, jos kappale Desperados waiting for a train ei herätä jonkinlaisia kylmiä väristyksiä. Tämä levy on täydellisimmillään silloin, kun istut ystävän kanssa hiipuvalla nuotiolla viskilasin kera ja kipinät nousevat kohti pimeää taivasta tai sitten pienessä kaljakuppilassa, jossa trubaduuri soittaa nurkassa ja ihmiset nauttivat hyvässä hengessä olutta. Täydellistä!

Tämä on elämäni levy.

– Eero Itkonen

spot_img