The Record of My Life #5: Morbid Angel – Altars of Madness

Aiheeseen liittyvää

Sonqo: When the Leaves Fall

Kun sydän sanoo, että jotain on tehtävä, niin silloin rohkeimmat tarttuu toimeen.

Michael Monroe 60-vuotiskeikka & Hanoi Rocks – Where’s my Taxi Driver?

Hanoin biisit nostattavat tukkani pystyyn. Tai sitten joku on lisännyt olutmukiini tuntemattomia substansseja. Paitsi että en juonut olutta tällä välillä. Jes, juuri tätä olin odottanut!

Neljä erilaista nuorta löytää toisensa sairaalamaailmassa: Osaston tähti on Uuteen lastensairaalaan sijoittuva tarina ystävyydestä

Kun 11-vuotias Lilja joutuu leikkauksen vuoksi sairaalaan, pysähtyy hänen normaaliarkensa täysin. Sairaala kuitenkin osoittautuu yllättävien uusien ystävyyssuhteiden syntypaikaksi.

Viiden nuoren juutalaisnaisen koskettava tarina

Anna-Leena Perämäen viisi pienoiselämäkertaa sisältävä teos nostaa Anne Frankin rinnalle muita, vähemmän tunnettuja holokaustin kokeneita juutalaisnuoria.

Jaa somessa


The Record of My Life #5

The Record of My Life –palstan viides esittely. Tekstin laati Kim, joka on joissain bändeissäkin joskus vaikuttanut, mutta myös Ääriromua & Äärimelua –osion toimitukseen kuuluva skenepisteiden keräilijä.

Matkalla death metalin syövereihin

Oli kesä vuonna 1990. Kolme sälliä hyppäsi Pohjanmaan junaan matkalla Tampereelle levyostoksille. Jo pari vuotta olimme keränneet zinejä ja ahkerasti treidattu kassuja maailman joka ug-kolkosta.

Treeniksellä vietettiin enimmät ajat koulun jälkeen ja noin vuoden verran hiottu omia biisejä, jotka pikkuhiljaa ottivat hyvää muotoa. Koko talven olimme säästäneet taskurahoja ja jakaneet lehtiä viikonloppuaamuisin, jotta suuri suunnitelmamme toteutuisi. Ja niin siinä kävi: junamatka Tampereelle vihdoinkin toteutui.

Kuva

Päästyämme Tampereelle suuntasimme suoraan Swampiin, Mega Epekselle ja Juke Bossiin. Oi herra, mikä tunne. Laarit olivat täynnä yhtä sun toista jo tutuksi tullutta örinälevyä. Mutta nyt oltiin metsästämässä ainutlaatuisia levyjä, joita ei paikallisen Musiikki Fazerin laareista ikinä löytäisi.

Siirryin sattumalta m-kirjaimen kohdalle ja näppeihin tarttui levy, joka räjäytti tajunnan totaalisesti. Ensin silmiin osui bändin tajuttoman hieno logo ja kansi. Nuottiakaan en ollut levyltä vielä kuullut, mutta tämä oli heti ja täysiä pakko-ostos. Matkalla tarttui mukaan aikamoinen nivaska kovia death metal -levyjä, mutta ei ehkä ihan niin täydellisiä kuten juuri Altars of Madness osoittautui olemaan.

Nuoruuden vimmassa

Vuosina 1989–1991 kaikki julkaisut, jossa oli Earachen logo, oli taattua kamaa. Digby Pearson oli näinä vuosina onnistunut kaapimaan älyttömän määrän kovia bändejä talliinsa ja niitä Earachen logoilla viljeltyjä älppyjä etsittiin joka Suomen levykaupasta. Mikä Earachesta teki niin legendaarisen?

Pearson oli skedeintoilija, joka nappasi logon vanhasta Thrasher-lehdestä; ja mikäs sen osuvampaa nuorelle skeittaajalle, joka rullaili pitkin katuja Napalm Deathin logo tussilla tuherrettuna farkkutakkiin. Earachen talliin kuului aikoinaan niin tolkuton määrä kovia bändejä, ettei tulvalle tuntunut tulevan loppua. Se tunne, kun teinipoikana sai ostettua alkuperäiset LP’t artisteilta kuten Morbid Angel, Napalm Death, Entomed,
Carcass, The Accüsed, Terrorizer jne, oli suurimpia tunneräjähdyksiä koskaan. En olisi vaihtanut näitä levyjä mihinkään, en edes tyttöystävään. Enkä vaihtaisi kyllä vieläkään.

”Fill the air with the smell of death
Grace us with your magic
Fill the night with the stench of evil
I summon forth the beast”

Mutta mikä viehätti juuri Morbid Angelissa? Eihän death metal ollut uusi ilmiö, näitähän satoi taivaalta kuin sammakoita Raamatussa. Kyllä, mutta nämä nuoret parikymppiset floridalaiset olivat saaneet aikaan materiaalia, joka alkemisteillä jäi vain haaveeksi. Tämän elämän eliksiiri hengittää ikuisesti death metalin kulta-aikaa.

Ensinnäkin kokoonpano, basistilaulaja David Vincent, kitaristit Trey Azagthoth ja Richard
Brunelle (R.I.P. 2019) ja rumpali Pete Sandoval, on jo itsessään älytön rykmentti. Lisäksi saatanallinen imago tuo aina bonuspisteitä, mutta kun pelkästään kansitaide, logo, biisien nimet ja bändikuvat näyttää täydelliseltä, niin mitähän itse musiikki mahtaa tarjota? Sen oman tyylin, tuotannon ja biisinikkaroinnin taidon, kokonaisvaltaisesti. Vertauksena ja samassa lineaarisessa suhteessa voisi mainita toisen floridalaisen kultaakin kovemman, mutta Deicide tuli myöhemmin.

Audio-osuutta on jopa turha avata sen enempää, koska levy on kokemus, joka pitää kerta kaikkiaan henkilökohtaisesti kokea. Vähän kun ensimmäinen kerta kun sai snägärillä kunnolla turpaan. Nevö foget.

Metsästämässä täydellisyyttä

Olen vuosia ja vuosia toisensa perään miettinyt, että mikä levy on 10/10. Hyviä levyjähän on maailma täynnä, mutta niitä täydellisiä ”kymppikassin” levyjä, jossa ei häiritse yksikään asia ja jonka pystyy joka kerta kuuntelemaan alusta loppuun ilman että joku nyanssi, intro tai täytekohta ottaisi pannuun, on todella vähän. Altars of Madness on yksi sellainen harvinainen teos, jonka osaan ulkoa vielä seuraavassakin elämässä. Kun katsoo omaa levyä, niin se ei ole mintissä eBay rip off -hintaluokassa, vaan se näyttää kuluneelta ja vanhalta hautamarssilta, joka on nähnyt parhaat päivänsä. Mutta eipäs ole! Täydessä tikissä edelleen!

Totta kai aika kultaa muistot. Jos tänä päivänä kuulisin ensikertaa Altars of Madness -levyn, niin tuskinpa liikuttaisi allekirjoittanutta mitenkään. Sanoisin, että poijaat sekä Tampereen matkaajat että bändin soittajat olivat oikeassa paikassa, oikeassa iässä, oikeassa ajassa ja oikeasti oikeassa.

Ps. Ja Morbid Angel on aina Morbid Angel eikä mikään ’Morppari’.

– K. Strömsholm

spot_img