Tutkiva toimittajamme Kai Kallio vierailee kitaraopettajaa etsimässä jazz-opettajan tunnilla.
Jazzmusiikkia on vaikea ymmärtää ja muistankin jostain lukeneeni, että ”jos et tunnista musiikkityyliä, epäile sitä jazziksi!”. Tämä lause osaltaan korostaa sitä, että jazz on vähän kaikkea. Se on vapaata, arvaamatonta ja vaarallista.
Kun ensimmäisen kerran muistan kuulleeni jazzmusiikkia, en ymmärtänyt siitä mitään. Se kuulosti siltä, että saksofonisti soitti satunnaisia nuotteja kovaa vauhtia kaahaavan rytmisektion päälle. Bassolinja oli vähintään yhtä sekava kuin saksofonisoolo. Pianistikin tuntui roiskivan kaiken sen kakofonian päälle sointuja sinne tänne. En ollut ihan varma, olivatko ne edes sointuja, joille joku voisi antaa nimen.
Paljon myöhemmin, pieni osa kerrallaan, jazzmusiikki avautui kitaransoiton kautta. Herbie Hancockin Cantaloupe Island taisi olla ensimmäinen jazzkappale, jonka opin soittamaan. Seuraavaksi innostuin Dave Brubeckin Take Five, ja Miles Davisin So What -kappaleista. Sitten kovasti iski John Coltrane Giant Stepsillään. Kun jostain musiikista innostuu, niin luonnollisesti haluaa sellaista myös itse soittaa. Ja tästä ajatuksesta lähtikin jazzkitaraoppitunnin etsintä.
Soittotunti
Jazziin usein yhdistetään virtuoosimainen soittotekniikka, improvisaatio, laajennetut soinnut, rikas harmonia ja svengaava rytmi. Jos näiden asioiden opetteluun saattaa mennä koko elinikä, niin on selvää, ettei yhdessä soittotunnissa kovin pitkälle päästä. Kukapa kuitenkaan olisi sen parempi jazz-opintojeni alkuunpanija kuin musiikkipedagogiksi valmistuva, Berklee College of Music oppilaitoksessa Bostonissa jazzia opiskellut Aapo Alinikula.
Ensimmäiseksi opeteltavaksi asiaksi Aapo valitsi jazzbluesin Bb-sävellajissa, josta kävimme läpi kaksikin variaatiota. Kappaleen komppaus tapahtui käyttämällä sointujen perusrunkoa, joka koostui perussävelestä, terssistä ja septimistä (engl. shell-voicing). Strategia soolon improvisointiin oli seuraavanlainen: Käytetään Bb mollipentatonista asteikkoa pohjana, johon lisätään soitettavan soinnun terssi. Toisin sanoen, keskitytään pelkästään siihen, että kyseisen soinnun terssi soitetaan aina soinnun vaihtuessa tahdin alkuun ja muuten soitetaan mollipentatonsta asteikkoa ns. ”autopilotilla”. Tämä strategia oli todella yksinkertainen, nerokas ja toimiva. Pentatonisen asteikon tiluttaminen sai heti uuden ulottuvuuden. Se saattoi jopa hieman kuulostaa jazzilta!
Ensimmäinen miete soittotunnin jälkeen oli, että jazzin soiton alkuun pääsee yllättävänkin helposti. Perusteet ovat melko yksinkertaiset. Monilla on varmasti sellainen mielikuva, että ennen kuin jazzin soittoa voi edes harkita, täytyy osata kaikki mahdollinen musiikinteoria, melodisen ja harmonisen mollin kaikki moodit, sointuarpeggiot ja nelisointukäännökset. Jazz ei itseasiassa olekaan niin paljon sitä mitä soitetaan, vaan miten sitä soitetaan.
Lisätietoa Aapo Alinikulasta
Aapo Alinikula on opiskellut sävellystä ja sovittamista Berklee College of Musicissa Bostonissa, Yhdysvalloissa. Hänen opettajinaan on vuosien varrella toiminut mm. Julian Lage ja Teemu Viinikainen. Yksityisen soitonopetuksen ja keikkamuusikon töiden lisäksi, hän toimii soitonopettajana erinäisissä kouluissa Turussa ja Helsingissä. Yksityiskitaratunnit hän pitää Turussa Kakolanmäen kupeessa tai etäopetuksena. Opetuskielinä suomi, ruotsi tai englanti.
Yhteydenotto: http://aapoalinikula.com/
Palaa Kitaraopettajaa etsimässä -sarjan pääsivulle ja tutustu muihin jaksoihin tästä.
