Hellsinki Metal Festival

Aiheeseen liittyvää

Sähköistynyt K3-yhtye herää ja julkaisee digisinkun

Rock- ja heavypiireissä pitkään vaikuttaneen laulaja-biisintekijä Kari Pikkujämsän kipparoimaK3-yhtye...

Runouden taikaa Kulttuurikeskus PiiPoon Runo-olohuoneessa

Kulttuurikeskus PiiPoossa juhlitaan Kirsi Kunnaksen juhlavuotta interaktiivisella Runo-olohuone-näyttelyllä.

Emotion visa: PMMP vs Maustetytöt

Tänään kisailussa on Emotion visan historian ensimmäinen kaksintaistelu. Testaa...

KUTSU medialle: Kokeilevaa konkretismia ja Monika Sosnowskaa EMMAssa

EMMA esittelee Kokeileva konkretismi -kokoelmanäyttelyn, jossa konkretismi herää eloon yli viidenkymmenen taiteilijan teoksissa.

Karisto julkaisi kaksi kiehtovaa kansainvälistä jännityskirjaa

Karisto kutsuu sinut kevään jännittäville matkoille brittein saarille ja Kalifornian punapuumetsiin.

Jaa somessa

11-12.8.2023 Nordis

Antti Sorsa

Kim Strömsholm

Uudet metallifestivaalit ovat aina tervetulleita, varsinkin kun artistikattauksesta on saatu näin huikea – tuskin ikinä ollut vaikuttavampaa repertuaaria kiinnostavia metalliyhtyeitä samassa paketissa. Mukana oli myös kattavasti eri genrejen bändejä blackin ja deathin kautta power metalliin, viimeisen tosin ollessa lopullisessa festarissa hieman aliedustettuna pääesiintyjä HELLOWEENin äkillisen peruutuksen vuoksi.

Jännittyneet festarikävijät odottavat porttien avautumista

Festarialue oli pykätty Helsingin jäähallin ympäristöön, jäähallin toimiessa suojapaikkana monelle puodille sekä myöskin itse hallissa olevalle black boxatulle kolmannelle esiintymislavalle Kaaos Stagelle. Jäähallin tilojen hyödyntäminen oli mainio idea mahdollistaen esim. tavallista festarikokemusta laadukkaammat ja jonottomammat vessat.

Ulkoilmassa olivat päästaget 1 ja 2, jotka olivat vuorotellen esiintymiskäytössä ja näin mahdollistaen taukoamattoman tykityksen ilman yleisön tarvetta lähteä muualle keikkojen välissä. Systeemi toimi mainiosti, ja hyvin suunnitellun soittojärjestyksen vuoksi metallifanit saivat bailata läkähdyttävän monta tuntia putkeen mieligenrensä tahdissa. Myöskään liikuntarajoitteisia ei ollut unohdettu, vaan erinomaisella paikalla lavojen välissä oli pyörätuoleille tarkoitettu koroke.

RIP-alueelta avautui mainio näkymä kahdelle ulkopäälavalle

Turvajärjestelyt tuntuivat riittäviltä, eihän metallifestareilla ikinä mitään suurempia ongelmia ole. Voisikin hakea turvamieheksi seuraaviin hevikarkeloihin, kun työtehtävät koostuvat lähinnä pyynnöistä sammuttaa tupakat, mitä nyt muutama crowdsurffari autettiin alas silloin tällöin. Ja häädettiin zine-toimittaja pois mikseritiskin edestä auktoriteettisellä hymyllä ja sormenheilutuksella.

VIP(tai RIP, ”really important person”)-alue oli loistavalla paikalla. Sieltä avautui esteetön näkymä väkijoukon yli kummallekin ulkoesiintymislavalle, ja myöskin soiton volume oli siltä etäisyydeltä miellyttävän keskustelun mahdollistava. Alueella oli massikeisareille lisäksi nahkasohvilla varustettu varjostettu alue, popcorn-automaatti sekä kattavampi juomatarjonta – jos siis juhli kuten Al Pacino Naisen Tuoksu -elokuvassa, sai tilattua esimerkiksi sampanjapullon oman sutenöörisohvan eteen.

Perjantai

Festarin polkaisi käyntiin MORS SUBITA, jonka energista metallia oli aluksi katsomassa valitettavan vähän porukkaa, mutta ihmisten sisään ehtiessä valui lavaan eteen kuitenkin mukava joukkio faneja. Toinen keikkaa varjostava tekijä oli kummallinen asetus laulun kompurassa tai jotain, ja laulun kuuluminen oli hieman heikohkoa. Myöhemmillä keikoilla ei vastaavaa ollut, eli varmaankin mikseripöydässä vielä hieman hiottiin asetuksia. Perinteisiä ekana artistina olemisen huonoja puolia siis. Mutta itse soitto sujui Subitalta mainiosti, ja laulajan hyväntuulinen esiintyminen tuntui tarttuvan yleisöön ja festarifiilis lähti monella siinä samassa käyntiin.

Hetikohta naapurilavalla esiintyi melodista puhdaslauluista metallia soittava ARION. Kaksi todella kovaa levyä julkaissut yhtye ei ehkä ole saanut ihan ansaitsemaansa suosiota, eikä myöskään Elize Rydin muutama vuosi sitten feattaama single At The Break Of Dawn ratkaisevasti vaikuttanut asiaan. Kaikki on paperilla kunnossa; loistavat biisit, taitavat soittajat ja laulaja, hyvä esiintyminen ja habitus. Onkohan Arionin musiikki turhan vaikeasti luokiteltavaa? Ei nyt ihan power metallia, ei nyt ihan sinfonista metallia, ei nyt ihan klassistakaan heviä. No, väliäkö sillä, mainio bändi ja yksi kiinnostavimpia suomalaisia yhtyeitä. Ja mainio keikka.

ASAGRAUM oli yksi festarin etukäteen kiinnostavimmista artisteista. Hollantilaisyhtyeen neljän naisen perinteisen oloinen black metal potki kuin perinteinen black metal potkii, tiukkaa soittoa ja asialliset laulusuoritukset ja genressään mukavan monipuoliset biisit. Jäsenten hekumallinen succubus-lookki (varsinkin basistin osalta) oli myöskin varsin tarpeeksi lisäämään lavashown kiinnostavuutta; ei ollut tarvetta nähdä pyroja tai verikastettuja raamattuja.

CLAWFINGERilla oli varmastikin festarin humoristisin intronauha, joka oli Bond-tunnari Goldfingerista coveroitu uusilla yhtyeelle sopivilla sanoilla. Intro kuvasikin mainiosti mitä tuleman pitää – sopivan itseironisesti vedettyä energista pomppumetallia. Yhtyeen viimeisesti Suomen keikasta onkin kulunut hetki, ja ryhmä tuntuikin ottavan homman varsin innostuneesti, ja mukavan kokoinen porukka lavan edessä olikin mainiosti messissä. Yleisö oli tosin helppo saada mukaan pelkästään näillä biiseilläkin – tällainen pomppumetalli on kuin kotonaan festariympäristössä.

CHAMBER OF UNLIGHT veti viime vuonna Turku Saatanalle -festareilla senverran vakuuttavan lavashown, että oli pakko tsekata miten yhtye Black Boxissa pärjää. Vakuuttavaa tykitystä tarjottiin myös Helsingissä, tosin tuntui että suurempi halli vähän varasti yhtyeen tehoja – bändi tuntui murskaavammalta viime vuoden pienemmässä klubiympäristössä.

Djent-bändi MONUMENTSin keikasta ehdin nähdä muutaman viimeisen biisin. Itselle tällaisessa musiikissa tökkii hieman se että biisit monesti ovat melko turboahdettuja ja kaikkea tapahtuu koko ajan, pakko olla koko ajan samanaikaisesti rankka, tunteellinen ja virtuoottinen – eikö noita asioita voisi vähän jakaa eri biiseihin? Pakko silti arvostaa yhtyeen soittotaitoa, ja laulajan esiintymistä joka sai myös yleisön mukaan, mm. itse kevyesti crowdsurffaamalla.

STRATOVARIUKSEN keikalle oli odotetusti tunkua. Suomen oma kulttiklassikko oli jälleen kovassa iskussa, ja ihmekös tuo kun katsoo ykkösrivin soittajista koostuvaa kaartia. Tosin kävi kyllä mielessä että meneeköhän herrojen soittotaidot hieman hukkaan tässä porukassa, esim. Jens Johansson joutuu todennäköisesti käyttämään n. <5% taidoistaan – näyttiköhän herra siksi hieman leipiintyneeltä. Nuorempi kitaravirtuoosi Matias Kupiainen jaksaa vielä, mutta kävi mielessä viihtyisiköhän hänkin paremmin esim. edellisen Monumentsin riveissä – nytkin bändin setissä ei kuultu juuri lainkaan Kupiaisen aikaisen Straton levyjen mutkikkaampaa barresointua vaativia biisejä kuten vaikka Deep Unknown, vaan mies joutui lähinnä soittelemaan Tolkin valmiita tilutuksia ja improvisoimaan taustalla sopiviin paikkoihin.

Festarikeikka toisaalta selittää paljon – suomalaiset haluavat kuulla Stratolta NE tietyt biisit, vaikkakin esim. Paradise voitaisiin jo omasta mielestä kuopata festarisetistä. Sääli toisaalta ettei nyky-Strato ole onnistunut tekemään yhtä iskeviä veisuja kuin Tolkin kynästä lähteneet Eagleheart ja Hunting High And Low – nuo kaksi klassikkoa toimivat nytkin selkeästi parhaiten koko setistä. Mahtaakohan Kotipeltoa kyrsiä pahasti vetää Tolkin tekemiä veisuja keikasta toiseen? Muuten mies esiintyi jälleen kuin Suomen oma Bruce Dickinson – energiaa ja intoa riitti koko keikan ajan ja laulu tottakai kulki kuten aina ennenkin. Tolkillakin vielä sävellysintoa selvästi riittää, niin olisi kyllä mahtavaa jos miehet saisivat vielä yhdistettyä rivinsä – Tolkin visioimat biisit ja nyky-Straton taidot olisivat genrensä kovinta kamaa.

Saksalaisveteraanibändi SODOM käynnisteli perjantain alkuiltaa. Jonkin aikaa sitten uudistunut kokoonpano toi takaisin jo 80-luvulla mukana olleen kitaristi Frank Blackfiren, jonka kitara dominoikin täysin nuoremman toisen kitaristin soittopeliä. Mutta muut ilmeisesti uusi porukka oli tuonut uutta virtaa saksalaisiin, ja bändi kuulostikin yhtä tiukalta kuin vuoden 1994 Marooned-livellä.

Enkelinrepijä-Tom-sedän ääni ei nyt ole 80-luvun jälkeen muuttunut mihinkään, vaan herra tarjoili edelleen aggressiivisinta laulua mitä tässä genressä on kuultu. Sodomin keikan aikana viimeistään festariyleisö heräsi täyteen bailausfiilikseen, ja nähtiin reippaita moshpittejä. Angelripper edelleen tuntuu nauttivan esiintymisestä ja spiikeissään muisti ylistää faneja. Myöskin Blackfire tuntui olevan liekeissä ja hoiti myös osan spiikeistä.

Kaikkia hittibiisejä ei keikan aikana kuultu, mutta Sodom on siitä onnellisessa asemassa että bändin jokainen biisi tuntuu livenä toimivan, poikkeuksetta. Esimerkiksi männävuosien Stalinhagel-duosta kuultiin se vähemmän menevä puoli – olen varma että Stalinorgel olisi saanut koko yleisön pyörimään pitissä, nyt Bombenhagelin tarjotessa vain standardierinomaista mättöä. Myöskin Stalinorgelin hengenheimolaista Ausgebombtia ei kuultu eikä myöskään slovarikilleribiisejä kuten Napalm in the Morningia. Mutta hitit kuten M-16 toimivat yhtä lailla, ja tuskin ketään yleisöstä jäi keikan jälkeen kiukkutuulelle. Hauskinta oli myös huomata, miten pintaan rummut oli miksattu ihan kuin alkuajan In the Sign of Evil ja Obsessed by Cruelty -tuotoksilla. Tästä setistä – muutamaa kovaa poisjäänyttä hittiä – ei kertakaikkiaan voi kuin hymyillä ja moshata.

BLING GUARDIAN on jostain syystä itselle ollut aina vähän taka-alalla, vaikka periaatteessa kaikki elementit ovat kunnossa; saksalaista power metallia – todellakin, fantasiateemoja – kyl maar, tiukkoja sooloja – ehdottomasti. Tiedä sitten onkohan nokkamies Hansi Kürschin laulu tähän syynä – ainakin mätöimmissä biiseissä miehen jatkuvasti täydellä voimalla tuuttaava ääni alkaa puuduttamaan. Tästä syystä BG:n parhaita biisejä ovatkin olleet rauhallisemmat vedot jossa mies ei joudu huutamaan jatkuvasti täysillä. Slovarit kuten Lord Of The Rings ja pakollinen The Bard’s Song olivatkin keikan kohokohtia.

Harmi että parasta biisiä eli The Past And Future Secretia ei kuultu muuta kuin parin nuotin verran intronauhalla – olin jo varma että akkarit esiin kaivettuaan kitaristit olisivat soittaneet niillä muutakin kuin Bardin. No, kyllä jotkut BG:n rankemmatkin biisit ovat täyttä rautaa, ja niistä kuultiinkin esim. Time Stands Still At The Iron Hill ja Mirror, Mirror. Valhallan loppulaulatus tosin alkoi mennä jo vähän puuduttavaksi. Huomasikohan Hansi että parinkymmenen metrin päässä yläpuolellaan innokas benjihypännyt fani lauloi myös mukana ja taputti käsiään rytmissä.

HELLOWEEN olisi jatkanut Blind Guardianin keikasta mainiosti ja päivä olisi ollut lähellä täydellistä. Harmi vain että tämä toinen saksalaispumppu joutui peruuttamaan laulaja Michael Kisken ääniongelmien vuoksi, ilmeisesti mies oli vilustunut Wackenien vesisateissa. Myöskin seuraava keikka Englannissa jouduttiin perumaan. Harmi, sillä Kisken, Kai Hansenin ja muiden vanhojen Helloween-heppujen näkeminen samalla lavalla vuosien jälkeen olisi ollut varmasti vähintään yhtä paljon omaa auraa kasvattavaa kuin Axlin ja Slashin yhteenpaluu. Kain ja Andi Deriksen lauluilla oltaisiin kyllä pärjätty myös mainiosti, mutta onhan Kiske vieläkin monille yhtä kuin Helloween.


Vaikka en herran vuosiin ole mikään DARK FUNERALin lätkäjoukkuekannattaja ollutkaan, niin kyllähän sieltä voimaa, vanhanliiton pimeyttä ja sitä teknistä bläästii saatiin täydellä energialla. Näyttävä edelleen livenä ja uuden laulajan myötä bändi on taas saanut alleen uutta virtaa. Vaikka alkupään tuotannossa biisit ovat olleet sitä parhainta antia, niin uudet biisitkin tuntuivat toimivan, ainakin tässä tilassa ja tapahtumassa. Jengi oli hyvin mukana ja fanit saivat varmaankin sitä, mitä olivat odottaneetkin. Itselle keikka oli enemmänkin sauoritus kuin saavutus, mutta mielenkiinto pysyi vaakatasossa viimeiseen biisin asti. Hail!

Lauantai

TERVEET KÄDET aloitti reippaasti lauantain hevistelyt. Vanha suomalainen hc soljui vieläkin mukavasti, ja yleisö tuntui olevan samaa mieltä. Varmaankin vain ja ainoastaan suomenkielisestä nimestä johtuen yhtye on jäänyt hieman taka-alalle, ja ehkäpä siitä syystä keikka olikin itselle positiivinen yllätys.

SCAR SYMMETRY saa palkinnon festarin parhaimman kuuloisesta live-esityksestä. Keikalla oli todella selkeät soundit ja soitto oli erinomaisen tiukkaa. Aivan kuin levyä olisi kuunnellut. Aika monella muulla keikalla varsinkin kitarat oli miksattu todella alas, ja homma toimi lähestulkoon rumpujen ja laulun varassa. Ilmeisesti nykytrendi metallilevyilläkin on vähän siihen suuntaan – kuten festareilla ollut bändikaverikin tokaisi, ”että onko riffeillä enää väliä”. Tällä keikalla ainakin tuntui olevan, ja niitä soitettiinkin antaumuksella.

Yksi lauantain ennakkosuosikeista VOMITORY käynnisti päivän death metal -putken. Vähäpuheiset ruotsalaiset antoivat musiikin puhua puolestaan, ja pitit pyörivät taas. Klassiselta Revelation Nausea -albumilta kuultiin muutama tykitysveisu nimikkobiisin intropuheen kanssa, ja satunnaisesti muuta materiaalia. Mutta vähän kuten Sodominkin kanssa, Vomitory on onnellisessa asemassa siinä suhteessa ettei settilistalla ole niinkään väliä – biiseistä riippumatta keikat potkivat kovaa. Rentoa varmasti, turpiinvetoa ilman yrittämistä.

Kotimainen vastaisku ruotsalaisille oli lähivuosina suosiotaan kohottanut BLOODRED HOURGLASS, jonka death metal on huomattavasti ruotsalaisia serkkujaan monipuolisempaa ja melodisempaa. Yhtye keräsikin kentän täyteen innokkaita faneja, ja huomasikin että yleisö alkoi olla jo kunnolla herännyt uuteen päivään.

Vieruslavalla seuraavan SAMAELin musiikki taas tuntui olevan vähän väärässä paikassa. Ainakin kun yhtye tuntui painottavan settiinsä uudempaa materiaalia, sähkörummuilla säestettynä. Oma fanikuntansa tälläkin genrellä varmasti paikalla oli, mutta yhtyeen esitys kanssaesiintyjien lomassa tuntui hieman vaisulta. Itse näkisin nyky-Samaelin mieluummin jossain gootti-/EDM-festarilla, M’era Luna tai Wave Gotik-Treffen, wink wink.

Festarin parhaan outro-musiikin titteli meni taas I AM MORBIDille. Ilmeisesti David Vincent viihtyy senverran hyvin Suomessa, että oli taas mielellään tullut paikalle eri porukan kanssa – viime vuoden Tuskassa kuuntelin miehen VLTIMAS-bändiä, joka laajensi vähän hepun musiikkia uuteen suuntaan tiukalla death-black-thrashillaan.

Maestro on kuitenkin myös kerännyt itselleen uuden bändin soittaen vanhoja Morbid Angel -klassikoita tuoreella otteella. Vähän kuin Sodominkin osalta, tällainen muutos kuulosti tervetulleelta, ja soitto olikin esimerkillisen tiukkaa. Erityisesti kitaristit pakottivat kuuntelemaan että noinkin voi skaaloja laittaa solmuun. Olikin pakko tsekata ketä yhtyeessä nykyään kepittelee, niin löytyikin sellaisia bändejä kitaristien historiasta kuin Circle II Circle. Ilmankos soitto tuntui sujuvan. Vincent itse oli jälleen lavalla kuin kotonaan, heittäen spiikkejä tutulla tyylillään.

BEFORE THE DAWN oli varmaankin itselle suurin positiivinen yllättäjä festareilla. En ollut juuri yhtyeen musiikkiin tutustunut, mutta tämän keikan jälkeen varmasti aion ja paremmin. Harvinaista että tulee vastaan yhtye joka tuntuu tekevän musiikkia täysin biisien ehdoilla. Hyvä-ääninen laulaja ja pätevät soittajat toivat hienosti erinomaiset biisit esille. Huomionarvoista myös miten pintaan kitara oli miksattu – Scar Symmetryn ohella toinen bändi joka selkeästi luotti riffien voimaan, vaikka BTD:lla olikin vain yksi ainoa kitara. Ja vielä millainen kitara – BTD todisti myös ettei hyvältä kuulostakseen tarvitse soittaa aina monen tonnin kepillä, vaan oikeissa käsissä (ja oikeilla biiseillä) homma hoituu vaikka satasen kepukalla, huhuh.

Ilta hämärtyy, ja norjalaiset metalliyhtyeet heräävät. LEPROUS valtasi alkuillasta benjihyppynosturilla vierustetun lavan. Norjalaisten musiikki ei ole itselle iskenyt muutamaa rauhallisempaa biisiä lukuunottamatta oikein kunnolla, ja tuntuikin että bändi oli Samaelin tavoin hieman väärässä paikassa. Vuonna 2019 Turun Apollossa soitettu keikka oli ympäristönä huomattavasti parempi musiikkiin nähden mahdollistaen intiimimmän kuunteluympäristön jossa yhtyeen biisit pääsevät paremmin esille.

Kaiken tykityksen lomassa enkeliäänisen Einar Solbergin ääni tuntui rikkovan kaiken kaaoksen kauniin harmonian ja ainakin itsellä vähän latisti tunnelmaa. Yleisö kuitenkin oli mainiosti mukana, niin tuskin näidenkään norjalaisten ihan huonoilla fiiliksillä piti keikkalavalta lähteä.


Ilta hämärtyi ja ihmisiä alkoi valumaan kohti päälavaa. EMPERORia en itse olllutkaan sitten vuoden 1997 jälkeen livenä nähnyt, joten innokkaana asetuin paikalle hyvissä ajoin. En odottanut mitään In the Nightside Eclipse -settiä, eikä sitä myöskään tullut, vaikka monta kovaa rallia vanhoilta hyviltä black metal ajoilta saatiinkin kuulla. Tekninen soitantohan oli tietty taattua – siitä ei tämä orkka ikinä tingi. Soundi hieman kärsi, mutta se ei menoa haitannut, sillä Emperor delivers, kuten tapana on sanoa.

Vaikka settiin kuului vanhaa ja jopa enemmän uudempaa, niin ainakin yleisö oli hurmiossa, ja sitä porukkaahan lavan edessä oli enemmön kuin kiitettävästi. Hienoa huomata, että vaikka ”yliopistonäppäily” on mitä on, niin kyllähän Emperor on se, joka homman taitaa mallikkaasti ja ilman isompia pettymyksiä.


Väkirunsauden takia emme valitettavasti päässeet katsastamaan mahtipontista ja kohuttua WATAINia, mutta ”kaverilta kuulin”, että setti olisi ollut kova ja livepreesens jälleen loistava kuten aina. Enkä epäile yhtään. Muutaman kerran bändin livenä nähneenä, en epäile yhtään etteikö bändi olisi jälleen näyttänyt kyntensä – ja faneille niitä tulenlämpöisiä ikimuistoisia hetkiä.

Kaiken kaikkiaan erinomainen metallipaketti loppukesään. Emotion Zineltä suuret tsemit järjestäjille. Tätä kirjoittaessa pikkulinnut jo kertoivatkin että ensi vuonna uusiksi. Toivottavasti, ja vielä mahdollisesti entistä huikeammalla kattauksella.

spot_img