Kesken rutiinin täytteisen arjen saan viestin ystävältäni, jonka kanssa jaoin olohuoneen reilut kaksikymmentä vuotta sitten Turun Yliopistonkadulla sijainneessa Paronin Pubissa. Se oli aikaa, jolloin päivät valuivat toisiinsa ja elämä tuntui enemmän tapahtuvan kuin etenevän.
Sittemmin yhteinen tekeminen harveni. Väliin tuli raitistuminen, perheet ja jonkinlainen teoreettinen aikuistuminen, asioita, jotka järjestävät elämän uudelleen, mutta eivät välttämättä selitä sitä.
Nyt viesti on ytimekäs: lähdetkö elokuviin.
Kino Kilta ja kutsu menneeseen
Eikä mihin tahansa elokuviin, vaan Invasion U.S.A. -näytökseen Kino Kiltassa. Kulttielokuva, joka ei pyydä anteeksi olemassaoloaan, vaan nojaa täysin omaan absurdiuteensa ja aikakautensa ylitsevuotavaan estetiikkaan.
Ajatus tuntuu oudolla tavalla merkitykselliseltä. Ei pelkästään elokuvan vuoksi, vaan siksi että jokin vanha liike nytkähtää taas käyntiin. Kuin olisi palaamassa johonkin, mitä ei enää ole, mutta joka silti tunnistaa sinut.
Kino Kilta on syksyllä 2024 Turun Taiteen taloon avattu arthouse-elokuvateatteri, joka toimii enemmän olohuoneena kuin perinteisenä kinona. Sen taustalla vaikuttaa Varsinais-Suomen elokuvakeskus ry, ja tekemistä ohjaa halu pitää elokuvakulttuuri elävänä, ei vain katsottuna vaan koettuna.
Ohjelmistossa risteävät valikoidut ensi-illat, oudommat erikoissarjat, klassikot ja yhteisölliset tapahtumat. Kino Kilta ei ole pelkkä paikka nähdä elokuvia, vaan paikka, jossa niitä eletään yhdessä.
Kutsu, joka osuu kohdalleen
Ystäväni on saanut käsiinsä kaksi lippua keskiviikon näytökseen. Kyseessä on ilmeisesti syntymäpäivälahja, ja huomaan tekeväni mielessäni kaksi yllättävän merkittävää päätelmää.
Jossain hänen lähipiirissään on ihminen, jolla on poikkeuksellisen tarkka tyylitaju ja kyky valita lahja, joka ei ole vain esine vaan ajatus, ja nimenomaan hänelle napakymppi. Ja toisaalta, ystäväni tuntee minut edelleen riittävän hyvin pyytääkseen juuri minua mukaan
Suostun ehdotukseen käytännössä heti, mutta jätän itselleni pienen ulospääsyn. Tarkistan ensin, osuuko ilta päällekkäin jo sovittujen bänditreenien kanssa. Ei osu.
Asia on sillä selvä.
Rituaali ennen elokuvaa
Muistamme, että kaikki hyvät yhteiset reissumme ovat alkaneet kebabin kautta. Se ei ole niinkään valinta kuin rituaali, jonkinlainen epävirallinen lähtölaukaus illalle, jonka suuntaa ei vielä täysin tunne.
Niin nytkin. Kebab-paikan valinta ei varsinaisesti tuota ongelmia, koska kriteeri on yksinkertainen: määrä. Laatu on sivuseikka, estetiikka lähes irrelevantti. Tärkeintä on, että annos on riittävän suuri, lähes liioiteltu.
Vaihtoehdoiksi jäävät Varissuon Ege’s ja Aunelan liepeillä sijaitseva Kristal Kebab. Molemmat edustavat tätä filosofiaa omalla tavallaan, paikkoja joissa annos ei lopu kesken ja joissa nälkä kohdataan suoraan, ilman turhaa hienostelua.
Tärkeämpää kuin se, kumpaan päädymme, on se että olemme taas tässä pisteessä, aloittamassa jotakin yhdessä. Päädymme kuitenkin Kristal Kebabiin.
Kristal on mainio ruokapaikka, vaikka sisustus muistuttaa enemmän kaljakuppilaa Aki Kaurismäkin elokuvasta kuin ravintolaa. Tätä ei pidä ymmärtää moitteena. Päinvastoin. Se on juuri oikeanlainen miljöö tällaiselle illalle, paikka jossa voi rauhassa vaihtaa ajatuksia tulevasta näytöksestä ja virittäytyä johonkin, mikä ei ole vielä alkanut mutta on jo läsnä.
Kebab on erinomainen. Ei pelkästään määrältään, vaan myös laadultaan, mikä ei ole itsestäänselvyys tässä genressä. Annos on rehellinen, suora ja yllättävän tasapainoinen. Jossain taustalla häivähtää kuitenkin pieni pelko, lähes refleksin tasolla. Turkulainen ruletti. Turkulainen ruletti tarkoittaa sitä, että kun syöt kebabin, vatsa siirtyy hetken kuluttua linkousohjelmalle. Tämä saattaa vielä kääntyä omaksi, täysin irralliseksi juoneksi kesken elokuvakokemuksen. Pelko on tällä kertaa turha ja vaikuttaa kovin keski-ikäisen miehen ylireagoinnilta kuin vakavasti otettavalta uhkatekijältä.
Matka ja keski-ikäisyyden oireet
Kebabit syötyämme siirrymme kohti Kino Kiltaa ja kuinkas muutenkaan kuin peräkkäin, omilla autoilla. Kiroan matkalla muuta liikennettä, hidasteilijoita ja tielle hyppiviä jalankulkijoita. “Onkohan tämä nyt kuitenkaan paras reitti sinne”, mietin ja kyseenalaistan navigaattorin antamia ohjeita.
Osaisin kyllä perille ilman navigaattoria, mutta olen tottunut käyttämään sitä, koska siitä näen perilläoloajan. Se tuntuu jostain syystä tärkeämmältä kuin itse reitti.
Itäiselle Rantakadulle nousevan Fuugan työmaa sotkee liikennejärjestelyjä, ja se riittää ärsytyksen syyksi. Hetken ajan kaikki tuntuu vaikeammalta kuin onkaan. Huomaan kehitteleväni ongelmia tilanteeseen, jossa niitä ei oikeastaan ole.
Tajuan ajavani täysin turvallisesti, aikataulussa, täysin tavallisessa illassa, ja silti reagoin kuin jokin olisi oikeasti pielessä. Ongelmat ovat pieniä, lähes olemattomia, mutta tuntuvat suhteettoman suurilta.
Unohdan hetkeksi sen, mitä kohti olen menossa. Unohdan myös, kenen kanssa olen matkalla.
Puolustuksekseni on sanottava, että autoilu kaivaa minusta esiin ne puolet, joita en muuten erityisemmin esittele. Se on luultavasti yksi syy siihen, miksi ylinopeussakkoja kertyy silloin tällöin.
Tosin matkalla Kristal Kebabiin Google Maps varoitti lähestyvästä tutkasta, ja säästyin taas yhdeltä välähdykseltä.
Menneisyys pysäköitynä tähän hetkeen
Pääsemme perille, pysäköimme automme ja ystäväni kaivaa tupakat esiin. Hän toteaa, ettei ole vieläkään päässyt tavasta eroon. Hämmenen hetkeksi, koska aikoinaan roolit olivat toisin päin. Minä olin se, joka poltti, enkä edes muistanut hänen tupakoivan.
Hän sanoo olleensa enemmän sosiaalinen tupakoija kuin varsinainen, toisin kuin minä. Ja niinhän se oli.
Poltimme toki yhdessä muutakin kuin tupakkaa, sellaista joka ei tullut askista vaan kasvoi hiljaa jossain komeron perällä, omassa pienessä mikroilmastossaan, vailla suurempaa suunnitelmaa tai tarkoitusta. Se oli meidän tapamme kadota hetkeksi, jonkinlaista eskapismia, joka ei vaatinut matkalippuja eikä selityksiä. Istuttiin sohvalla, annettiin ajan liueta ja laitettiin soimaan musiikkia, sellaista joka ei vain kuulunut vaan täytti koko huoneen ja vähän meidätkin.
Kappaleet venyivät, ajatukset harhailivat ja maailma ulkopuolella menetti hetkeksi merkityksensä. Kaikki tapahtui siinä samassa huoneessa, mutta silti tuntui kuin olisimme olleet jossain aivan muualla.
Itse olen ollut ilman tupakkaa vuodesta 2011 ja raittiina joulukuusta 2005. Nämä ovat päivämääriä, jotka ovat järjestäneet elämän eri asentoon, mutta eivät pyyhkineet pois sitä, mitä oli ennen.
Seison siinä hetken ja tunnistan tunteen, jota on vaikea nimetä. Kaksi versiota samasta ihmisestä, kaksi eri aikaa, törmäävät toisiinsa. Menneisyys ei palaa, mutta se ei myöskään katoa.
Pääsen kuitenkin nopeasti takaisin tähän hetkeen. Ymmärrän, kuinka pitkään olemme tunteneet toisemme ja kuinka erilaiseen minuun hän on aikoinaan tutustunut. Ja silti olemme tässä.
Kino Kilta ja DIY-henki
Sisällä Kino Kiltassa tajuan heti tulleeni paikkaan, joka ei huuda olemassaoloaan ulospäin. Se tuo mieleen AA-kerhon periaatteen: toiminta ei perustu ulkoiseen mainontaan, vaan sisäiseen vetovoimaan. Paikka on tehty niille, jotka tietävät tulla, mutta se ottaa lämpimästi vastaan myös satunnaiset kulkijat.
Sisustus on ihailtavan DIY-henkinen. Tarjottavat ovat esillä kutsuvasti ja käsintehdyt hintalaput viimeistelevät kokonaisuuden. Täällä ei yritetä liikaa, ja juuri siksi se toimii.
Yleisö ja ohjelmiston lupaus
Näytämme lippumme ja hakeudumme salin puolelle, meille osoitetuille paikoille istumaan. Sali on vielä hetken tyhjä, mutta alkaa täyttyä hiljalleen.
Huomaan istuvani elokuva-alan harrastajien ympäröimänä. Sitä ei varsinaisesti näe, sen vain tunnistaa. Tavassa olla, katsoa, puhua ennen kuin mikään on edes alkanut. Nämä ihmiset eivät ole täällä sattumalta. Jokainen heistä on nähnyt Invasion U.S.A.n aiemmin, mutta haluaa nähdä sen uudestaan.
Alan itsekin hiljalleen herätä. Jokin kuori alkaa murentua. Sama liike kävi jo Kristal Kebabissa, mutta liikenne onnistui palauttamaan minut takaisin siihen ärsyyntyneeseen, hieman ahtaaseen versioon itsestäni.
Täällä se ei enää pidä.
Ympärillä käydään keskustelua Joseph Ziton muista ohjauksista ja Richard Lynchin täydellisestä istuvuudesta ilmeettömän Chuck Norrisin vastinpariksi. Kuuntelen sivusta ja huomaan, että en ole yksin tämän kokemuksen kanssa. Tämä ei ole pelkkä näytös, vaan jaettu tila, jossa elokuva on vain yksi osa kokonaisuutta.
Elokuva ja muuttunut maailma
Invasion U.S.A. alkaa ilman hienovaraisuutta ja jatkaa samalla linjalla loppuun asti. Se ei rakenna maailmaa, vaan ryntää siihen sisään. Terroristit saapuvat Yhdysvaltoihin, ja kaikki tapahtuu nopeasti, liioitellusti ja ilman tarvetta selittää liikaa.
Muistan, että tämä oli yksi lempielokuvistani 80-luvulla. Silloin se oli suoraa toimintaa, vakavasti otettavaa uhkaa ja selkeää vastakkainasettelua. Hyvät ja pahat olivat paikoillaan, eikä sitä tarvinnut kyseenalaistaa. Mutta oliko se ajankuva? Sitä en osaa sanoa. Olin silloin liian nuori ymmärtämään sitä sellaisena, ja tämäkin elokuva kuului siihen kategoriaan, jonka katsominen ei kotona ollut itsestäänselvyys. Nyt ymmärrän hyvin miksi.
Chuck Norris on Matt Hunter, hahmo joka ei kehity eikä selitä itseään. Hän vain on, liike joka reagoi. Vastapuolella Richard Lynch tekee Rostovista kylmän ja lähes aavemaisen hahmon, jonka läsnäolo tuntuu enemmän kuin näkyy.
Mutta maailma elokuvan ympärillä on muuttunut. Se mikä ennen tuntui suoralta ja vakavalta, tuntuu nyt paikoin lähes absurdilta. Ei siksi että elokuva olisi muuttunut, vaan siksi että minä ja aika sen ympärillä olemme.
Elokuva rakentuu kohtauksista, jotka tuntuvat enemmän yksittäisiltä iskuilta kuin jatkumolta. Ostoskeskuksia räjäytetään, aseet laulavat ja logiikka joustaa aina tarvittaessa. Kaikki on vähän liikaa.
Ja nyt se menee jo niin pahasti yli, että se kääntyy itseään vastaan. Silmitön väkivalta ei enää järkytä tai edes jännitä, vaan purkautuu salissa hillittöminä naurukohtauksina. Ympärilläni ihmiset nauravat kohtauksille, jotka on aikanaan tehty täysin tosissaan.
Ja mainittakoon, että elokuvan loppukohtaus on jotain sellaista, mitä en osaa edes kunnolla kuvailla tai analysoida. Päädyn vain toteamaan, että Matt Hunter eliminoi vastustajansa ampumalla häntä lähietäisyydeltä… singolla.
Arviona tämä ei ole hyvä elokuva siinä mielessä, miten hyvyys yleensä määritellään. Mutta se on puhdas elokuva. Se tietää mitä tekee eikä pyydä anteeksi. Se ei ironisoi itseään, vaikka maailma sen ympärillä on alkanut tehdä juuri niin.
Ja ehkä juuri siksi se toimii nyt eri tavalla kuin ennen. Ei enää pelkästään toimintana, vaan muistona ajasta, jolloin maailma näytti yksinkertaisemmalta kuin se koskaan oikeasti oli.
Aikamatka ilman liikettä
Elokuvan jälkeen kiitän ystävääni. Sanon ääneen sen, minkä yleensä jättää sanomatta, että meidän pitäisi nähdä useammin.
Tämä ei ollut vain elokuvailta. Tämä oli paluu ensin 2000-luvun alkuun, aikaani kesäteatterin muusikkona. Näytöksiin, joiden harjoituksissa tutustuin vartiosotilasta näytelleeseen ystävääni. Ja sitä seuranneeseen ajanjaksoon, jolloin kaikki tuntui syntyvän ja tapahtuvan Paronin Pubissa, kulttuuri, ystävyys, tekeminen. Ja jossain vaiheessa, ensin huomaamatta, ihmiset alkoivat kutsua sitä päihdeongelmaksi.
En silti koskaan unohda noita hetkiä. Ja nyt vielä vähemmän.
Sitten vielä pidemmälle, 1980-luvun puoliväliin.
Aikamatka, jossa kukaan ei varsinaisesti liikkunut mihinkään, mutta silti käytiin läpi useampi versio itsestä.
Jokin asettuu kohdalleen, ainakin hetkeksi.
Suositus
Poistumme salista takaisin iltaan, joka on edelleen sama kuin ennen näytöstä, mutta tuntuu hieman erilaiselta. Ehkä siksi, että olen itse vähän eri kohdassa kuin tullessani.
Suosittelen tutustumaan Kino Kiltan tarjontaan ja osallistumaan heidän autenttisiin elokuvanäytöksiinsä. Erittäin vahva suositus.
Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, eikä kaikkea tarvitse analysoida. Joskus riittää, että menee paikalle, istuu alas ja antaa jonkin vanhan tulla takaisin, edes hetkeksi.
