Australian Saints oli yksi ensimmäisiä punkkia soittaneita yhtyeitä, vaikka he tuskin tiesivät moista soittaneensakaan. Joka tapauksessa jälkeen Ramonesin, mutta ennen Pistolsin ja Damnedin singlejä ilmestynyt omakustannesingle (I’m) Stranded nosti yhtyeen suosioon Englannissa, jossa esim. Sounds sanoi siitä, että ”tämän ja joka viikon single” ja erittäin raju ja tarttuva rallihan tuo onkin. Se julkaistiin uudestaan Englannissa ja myöhemmin vähän isommasti muuallakin.
Samanniminen LP (joka tehtiin EMIlle) oli myös jonkinlainen menestys ja yhtye lähti Englantiin. Siellä eivät asiat sitten menneetkään enää niin putkeen. Yhtye sai kyllä pikkuhitin sinkullaan This Perfect Day, mutta kun sitä ei painettu lisää, se jämähti sijalle 34 ja tippui sitten pois. Myöskään englantilainen yleisö ei ymmärtänyt yhtyeen ”pitkätukkaimagoa”. Yhtye teki sitten 2 hienoa, mutta lähes täysin välinpitämättömän vastaanoton saanutta LP:tä EMIlle, sopimus oli täytetty ja yhtye hajosi. Tai niin sitä luulisi. Laulaja Chris Bailey kokosi uuden Saintsin ja musiikkityylikin muuttui enemmän melodiseksi popiksi, johon Baileyn ääni sopikin todella hyvin, kuten myös Strandedin tyylisiin ralleihin.
Tyyli rakentui pikkuhiljaa ja vuoden 1984 A Little Madness To Be Free oli ensimmäinen kokonainen uuden Saintsin levy, johon tutustuin, kun löysin sen paikallisesta antikasta. Levyllä soitti muuten alkuperäinen rumpali Ivor Hay (kuten tässäkin). Se oli jo aivan täysin eri Saints kuin joskus aiemmin, mutta erikoista on kai se, että tämä ei ollut yhtään sen huonompi tai parempi, vaan molemmat tyylisuunnat tuntuivat olevan hallussa. No lopullinen läpimurto, jos Saintsin tapauksessa näin voi sanoa, tapahtui tällä levyllä. Mikään kauhea menestys tämä ei ollut, Australiassa sija 29, mutta tämä julkaistiin USAssakin ja tietenkin myös monessa muussa maassa.
Sinkkubiiseistä Just Like Fire Would ja Temple Of The Lords on videot ja ne saivat kivasti näkyvyyttä MTVssä. Levyn 12 biisiä on sitä mitä kohti ollaan ilmeisesti tarkoituksella menty, ilman poikkeusta hienosti soitettua ja laulettua poppia, toki viitteitä muistakin tyyleistä on. Levyn aloittaa niin kova biisi, että vaikka levy on kauttaaltaan loistava, tätä ei pysty ylittämään. Se on ääritarttuva Just Like Fire Would, jota muistan karjuneeni yhtyeen Tavastian keikan eturivissä -89, kunnes Bailey kai kyllästyi ja sanoi ”this one’s for you”. Rakastuin biisiin heti ja taisin kuunnella ainakin 10 krt putkeen. Tämän biisin hienouden huomasi itse Brucekin, joka levytti siitä varsin saintsmaisen version ja Bailey taisi saada enemmän rahaa kuin urallaan yhteensä. Single nousi myös sijalle 29 Australiassa. Biisin ylivertaisuus voisi olla liioiteltua, koska levy on täynnä klassista poppia, mutta kun tuo on eka biisi, niin…
Muista voisi mainita kauniin hitaan nimibiisin, tuon toisen singlen Temple Of The Lord tai vaikka First Timen ja menkööt vielä Big Hits, mutta ei saa sulkea silmiä muiltakaan. Tämä on kauttaaltaan hyvä levy, josta bändiin tutustumisen voisi aloittaa. Tai no, yhtyeen ura on varsin monijakoinen, että jos ostaa ekaksi tämän ja sitten vaikka Strandedin, voi olla hieman hämmentynyt. Yhtye teki vielä 1988 suurinpiirtein yhtä loistavan LP:n Prodigal Son, jonka jälkeen ei levytyksiä tullut ennen vuotta 1997 (Chris Bailey teki pari soololevyä välissä) ja silloin palattiin taas aika erilaisessa muodossa. Muistaakseni en oikein pitänyt noista bluesahtavista biiseistä, joita verrattiin alkuaikoihinkin, mutta ei ne minusta siltä kuulostaneet ja kiinnostukseni heräsi uudelleen vasta heidän kahden viimeisen albuminsa aikoihin, 2006 ja 2012, jolloin oltiin palattu taas popimmille alueille. Valitettavasti yhtyeen ura sai lopullisen päätöksensä huhtikuussa 2022, jolloin Bailey kuoli. Samalla meni yksi melodiatajuisimmista ja hienoäänisimmistä tyypeistä, mitä maa on päällään kantanut! No kliseisesti: levyt elävät!
– V. Vahtera
