Alkoholi jännityksen poistajana ja hyvän keikkafiiliksen lähteenä.
Tässä kirjoituksessa puhun soittajista muusikoina ja keikkailusta työnä, vaikka puritaanit varmasti purevatkin hammasta kuullessaan moisia termejä käytettävän tuiki tavallisista harrastelijoista. Meitä nöyriä ja tyystin tuntemattomia soittajapoikia-, tyttöjä- ja muita on hyvä nostaa silloin tällöin hiukan ylöspäin ettemme me tyystin maadu ja unohdu.
Keikoilla moni musikantti törmää ehtimiseen samaan dilemmaan: kuinka paljon olisi hyvä juoda alkoholia ennen lauteille menoa? Tässä asiassa koulukuntia on useampia, ovathan jotkut tiettävästi jopa raivoraittiita. Muusikon työn siunaus ja kirous on kuitenkin siinä, että työpaikalla saa halutessaan olla humalassa, eikä kukaan paheksu. Ainakaan kovin moni.
Uskoakseni monilla muilla työpaikoilla on toisin. Aivan varmasti tulee hitsarille pahaa silmää jos tämä tinttaa pienet ennen tärkeää työsuoritusta. Tai jos sairaanhoitaja yrittää tärisevin käsin asettaa kanyylia osumatta suoneen vielä viidennelläkään yrittämällä. Entä jos bussikuskit ajelisivat tuhannen päissään? Sehän olisi jo laitontakin ja lisäksi moisella toiminnalla saattaisi koko joukon ihmisiä vaaraan. Muusikko sen sijaan… kenelle siitä muka on harmia, jos solisti hiukan sammaltaa; uskaltaapa ainakin heittäytyä, kun estot ovat kadonneet jonnekin kemikaalitaivaan hyhmäisiin humalapilviin. Vaikka onhan osa meistä selvinpäinkin varsin estottomia.
Mikä sitten on oikea tapa toimia? Pari kaljaa lieventää monella jännitystä ja ainoastaan parantaa fiilistä soiton vielä kärsimättä, joilla kuilla suoritus tulee suoraan selkärangasta, eikä kovempikaan kumara vielä vie soitosta terää. On myös niitä jotka vetävät kunnon lärvit, ja sen sitten myös näkee ja kuulee. Yhtä koulukuntaa edustavat tyypit, joiden mielestä fiilis on tärkeämpää, kuin virheetön soitto.
Henkilökohtaisesti oma hiippakunta on vielä vahvasti hakusessa. Yhtään keikkaa en ole liian kovan kännin takia onnistunut pilaamaan, mutta kieltämättä joskus jännityksen eliminointi on lähtenyt hiukan lapasesta, eikä soitto ole ollut aivan timanttia. Toisaalta tuopin tai kahden myötä on usein tuntunut siltä, että suoritustaso ainoastaan paranee.
Lavallahan sitten ehtii tujauttaa vaikka mitä; ei se kuitenkaan ehdi päähän asti kihota, ainakaan normaalimittaisen setin aikana. Ja saapahan ainakin hyvät nousut; ei ole sitten niin kiire kiskoa itseään karonkkakuntoon keikan viipyillessä aamuyön haminoille. Vaikka kuulemma on olemassa myös muusikoita, jotka eivät ollenkaan dokaa, eivät edes keikkojen jälkeisessä adrenaliinimyrskyssä.
Itse suosin jatkossakin tuopillista tai paria, korkeintaan seitinohuita.
Kukin tapojensa mukaan.
– Ilkka Heikkinen
