Niin. Buzzcocks teki kolme loistavaa albumia vuosina 1978-1979. Ne ovat hienoja kokonaisuuksia ja niissä on annettu tilaa myös erilaisille kokeiluille, eivätkä ne uuden aallon genressä ole todellakaan mitään helpointa perustavaraa. Sellaistakin (helposti lähestyttävää) niissäkin toki on. Sinkuillaan bändi oli sitten erittäin pop ja tässä olevat 8 ensimmäistä singleä (omakustanne-EP Spiral Scratch puuttuu) Orgasm Addictia lukuun ottamatta sijoittuivat kivasti brittilistoilla.
Monia bändin singlejä ei julkaistu LP:illä ja se tietty kasvatti niiden haluttavuutta. Tämä kokoelma tehtiin aluksi USA:ta ja Kanadaa varten ja julkaistiin samoihin aikoihin kuin bändin kolmas LP A Different Kind Of Tension eli syyskuussa 1979. Tension oli muuten Buzzcocksin ainoa USAssa listoille päässyt levy. Tämä on yhtä popin riemujuhlaa ja oikeastaan yhtyeen paras levy. B-puolilla on vähän kokeilevampaakin tavaraa. Joskus. Eka single Orgasm Addict/What Ever Happened To? marraskuulta 1977 joutui pannaan seksuaalisen sisällön vuoksi. A-puoli on vielä Pete Shelleyn ja vanhan bändikaveri Howard Devoton yhteistyötä. Devotohan lähti EP:n jälkeen perustamaan omaa Magazine-yhtyettään. B-puoli on Shelleyn ja ex-manageri Richard Boonin (tässä nimimerkillä Alan Dial) tekele. Kummatkin biisit ovat lyhyitä ja nopeita, B:llä ollaan jo melodisemmilla linjoilla. Ainoa single, millä soittaa basisti Garth Smith. Orgasm Addictin on coveroinut Yeastie Girlz vuonna 1988 ja Momus 1996. B:n taas loistava Fastbacks USAsta vuonna 1991.
What Do I Get?/Oh Shit! ilmestyi helmikuussa 1978, vaikka oli äänitetty samoihin aikoihin ensisinkun kanssa jo syyskuussa 1977. A-puolen melodinen popkipale vei bändin jo listoille, sijalle 37. B-puolen Oh Shitissä ollaan vielä nopeissa punktunnelmissa ja biisi kestääkin 1.32. Molemmat ovat Shelleyn tekemiä ja tästä alkoi se pikku- ja vähän suurempienkin hittien aika, joka kesti noin puolitoista vuotta. What Do I Get? löytyy suomennoksena Sensuurin levyltä Enemmän kuin koko tuotanto vuodelta 2009 nimellä Mitä mä haluun?
I Don’t Mind/Autonomy ilmestyi huhtikuussa 1978 ja koska kummatkin biisit löytyvät ensi-LP:ltä Another Music In A Different Kitchen, listasijoitus jäi 55:een. Shelleyn I Don’t Mind on sen verran tarttuva popbiisi, että sen huomasi Jyri Honkavaarakin ja Ratsia levytti sen nimellä Ikuinen rakkaus. Olihan Ratsia jo aiemminkin levyttänyt Buzzcocksin Breakdownin nimellä Ihohygieniaa. Myös punkbändi Naked Raygun on levyttänyt biisin 2001. Autonomy on yhtyeen toisen biisintekijän kitaristi Steve Digglen biisi ja ei niin kerralla päähän jäävä kuin A-puoli, mutta hyvä biisi kuitenkin.
Love You More/Noise Annoys kesäkuulta 1978 ei sitten taas löydy ennen tätä levyä kuin singleltä ja oli tuollainen keskinopea kummaltakin puolin, kuten edellinenkin single (Ratsian versiosta voi saada sen käsityksen, että I Don’t Mind olisi nopea punkrypistys, mutta ei se ole!). Kaunis ja tarttuva biisi Love… on, pituutta vain 1.45 ja yllättävä lopetus. Noise Annoys on aika simppeli biisi, jossa lähinnä toistetaan yhtä lausetta tai sen muunnosta. Listasija: 34. The Deep Freeze Mice on levyttänyt A-puolen 1989.
Syyskuussa 1978 ilmestyi bändin suurin hitti Ever Fallen In Love? Se nousi listoilla sijalle 12 ja oli siellä samaten 12 viikkoa. Biisin nimen Shelley nappasi saippuaoopperasta Guys And Dolls. Tämähän on aivan täydellinen hittibiisi ja vaikka minusta bändillä on kyllä parempiakin biisejä, ymmärrän täysin, miksi juuri tästä tuli se suosituin. Tämä ei ole mitään iloista rallattelua, vaan sellaista vähän surullista menoa, jonka luulisi uppoavan suomalaisiinkin. Tästä olisi kannattanut tehdä suomenkielinen versio silloin. Ehkä tehtiinkin, mutta levylle Suomessa ehti ensiksi Punk Lurex OK vasta 1999 nimellä Neiti C. Ulkomaisista parhaiten on pärjännyt Fine Young Cannibals, jonka versio pärjäsi alkuperäistäkin paremmin ja nousi TOP kymppiin. Mainitaan nyt muitakin, japanilainen punkbändi Beardsley levytti sen 1987, seuraavana vuonna taas kalifornialainen HC-bändi Social Unrest, toinenkin Japani-versio on; King Rocker levytti biisin 2001. Siinä ne punkeimmat. NME valitsi sen vuoden parhaaksi biisiksi 1978.
Just Lust on taas vähän omituisempi biisi, jonka ovat tehneet aiemminkin mainittu Richard Boon ja Shelley. Vielä vuoden 1978 puolella, joulukuussa julkaistiin single Promises/Lipstick. Lipstickissä on sama riffi kuin Magazinen ensisinkulla Shot By Both Sides, mutta Shot… onkin Shelleyn sävellys. Lipstick on merkitty Shelleylle yksin. Sen on coveroinut The Accused 2006. Promises on Shelleyn ja Digglen kappale. Se on yksi yhtyeen parhaiden popbiisien parhaimmista ja olikin yhtyeen toiseksi suurin singlemenestys, listasijoitus 20.
Vuosi 1979 laitettiin alkuun singlellä Everybody’s Happy Nowadays/Why Can’t I Touch It? Shelleyn A-puoli toistaa lähinnä biisin nimeä eikä tällä kertaa ole ihan suoraan tarttuva kuin esim. Promises. Mutta tuo korkealle menevä laulu on kyllä hauska, biisi nopea ja kyllä se päähän jää. Coverversion on tehnyt ainakin Ultraman vuonna 1999. B-puoli on varsin omituinen singlelle. Se on hidas 6.33 kestävä kappale. Sen bassokuvio on kuitenkin tarttuva ja sitä on kivaa soittaakin. Biisi on harvinainen siitä, että tekijäksi on merkitty koko bändi, eikä minulle nyt tule muita vastaavia heiltä mieleen kuin tokan LP:n Love Bitesin biisi Late For The Train. Whystakin on versio tehty, Elf Power vuonna 2002. Buzzcocksin listasijoitus oli taas hyvä, 29.
Heinäkuussa ilmestyi sitten LP:n viimeinen single ja samalla se oikeastaan päätti yhtyeen kultakauden. Harmony In My Head A-puolella on Digglen biisi ja hän myös laulaa sen. Ei se ole niin tarttuva kuin Shelleyn biisit, mutta hyvä kappale kuitenkin. Olikos se nyt Vihan Muna vai TV:n Orjat, kun tätä versioi nimellä Päässäni soi harmooni? Suomeksi sen ainakin levytti Eläkeläiset nimellä Viinaa hanuristille levylleen Humppasirkus 2006. B-puolella on Shelleyn Something’s Gone Wrong Again ja se on näistä yllättäen huonompi, tasaisesti junnaava yli neljän minuutin esitys. Sen on levyttänyt ranskalainen Les Thugs vuonna 1988. Listasijoitus oli 32. Levystä julkaistiin laajennettu CD-versio 2001 ja siinä olivat mukana myös bändin loput singlet siihen asti kun bändi hajosi ensimmäisen kerran 1981.
You Say You Don’t Love Me/Raison D’Etre on julkaistu syyskuussa 1979 ja kummatkin biisit löytyvät viimeiseltä (silloin) studio-LP:ltä. Se ei listoja häirinnyt, vaikka etenkin A-puoli on todella kaunis kappale, mutta kun olivat LP:lläkin. Biisit ovat Shelleyn. Viimeiset kolme singleään Buzzcocks julkaisi syyskuun ja loppuvuoden 1980 välillä. Tupla-A-puolinen Are Everything (Shelley)/Why She’s A Girl From The Chainstore (Diggle) oli ainoa, joka sijoittui edes jotenkin: se oli sijalla 61. Aika väsynyttä meno alkoi olla. Tämä single ilmestyi syyskuussa ja tässä välissä julkaisuilla olikin ollut vuoden tauko. Strange Thing/Airwaves Dream oli seuraava lokakuussa ja tämä oli vielä tylsempää. A (tai oikeastaan P) on Shelleyn ja B (Q) Digglen. Viimeinen vuoden 1980 single on näistä kyllä paras. Running Free on Digglen tarttuva poplaulu, joka livenä kuulostaa vielä paremmalta. Shelleyn What Do You Know? on torvineen itse asiassa todella toiveita herättävä biisi yhtyeen tulevaisuutta ajatellen (USAssa tämä on merkitty A-puoleksi). Nuo kolme viimeistä on julkaistu myös mini-LP:nä Parts 1-3 USAssa ja Kanadassa vuonna 1981. Valitettavasti tähän yhtyeen tarina melkein sillä erää loppuikin. Vuonna 1981 julkaistiin vielä hyvä uusi biisi I Look Alone NME:n kokoelmakasetilla ja tehtiin demoja neljättä LP:tä varten, mutta näistä ei enää tullut mitään ja bändi hajosi 1981 lähes kymmeneksi vuodeksi.
Hieno kokoelma ja Buzzcocks teki palattuaankin hyviä levyjä. Samaa innostusta en kuitenkaan kokenut. Shelley kuoli 2018, mutta Diggle on jatkanut yhtyettä sen jälkeenkin ja uusi LP tuli 2022. Täytyy sanoa, että muutaman biisin kuulleena ei enää kiinnosta. Kyllä Shelley oli bändin sielu ja ehdottomasti parempi biisintekijä kuin Diggle, vaikka hänkin välillä maaliin osui. Ja noita covereita on sitten pirusti enemmän, niistä saisi oman juttunsa, ei olisi kai pitänyt mainita yhtäkään, mutta kun aloitti, niin oli pakko vähän jatkaa!
-V. Vahtera
