Truly a Dark Ride
Mainiot turkulaiset metallifanit (I AM Productions) ovat järjestäneet bussikuljetuksia hevikeikoille ja vihdoin tuli itsekin kokeiltua tämän konseptin toimivuutta. Bussissa sai syödä ja juoda alkoholijuomiakin, kyyti Turun bussiasemalta keikkapaikan etuovelle asti, sekä bussi täynnä samanmielistä porukkaa. Eihän se huonosti voi toimia. Matka sujuikin mukavasti vieruskaverin kanssa musiikista jutellessa ja myöskin muiden juttuja kuunnellessa. Kiinnostavaa olivat erityisesti muutaman suomalaistuneen saksalaisfanin jutut penkkiriviä taaempana. Ykköstie täyttyi sateesta ja sumusta, mutta sisällä tunnelma oli lämmin hyvän musiikin siivittämänä.
Nordis oli loppuunmyyty, ja paikalla olikin liuta metallifaneja sekä uudempaa että vanhempaa sukupolvea. Muutaman vuoden ihmetellyt miten ylihintaiset juotavat ja syötävät näillä paikoilla voivat tehdä kauppansa – pieninkin olut yli 10 euroa ja vesikin 4 euroa??? Haistakaa nyt jo. Tai ehkä ennemminkin pitäisi sanoa että lakatkaa ihmiset ostamasta ylihintaista bulkkijuotavaa ja syötävää. Myös pääbändin merch-tiskillä osui silmään 100 euron ”erikoishuppari”, vaikka onneksi myös halvempiakin paitoja sai muutamilla kympeillä. Kuitenkin, Nordiksen tilat ovat tutut ja hyväksi keikkakäyttöön osoittautuneet joten siinä puolessa tuskin tulisi ongelmia. Tällä kertaa vaihteeksi itse vain mummohyllyllä kun vitkastelin kriittisesti lippujen hankinnassa.
Tykitys alkaa, eikä lopu millään
Lämmittelybändi Beast in Blackia tuli melkein jopa fanitettua bändin ensimmäisen levyn aikoihin. Huikeita biisejä ja varsinkin kitarointia ja laulua koko levy täynnä, ja olikin mielenkiintoista nähdä bändin nykykunto. Oli kylläkin pettymys huomata mihin suuntaan oli menty sitten mainion Tuskan keikan 6 vuotta aiemmin. Vaikka bändin toinen ja kolmas levy olivatkin jo tehneet selväksi bändin pop-metal-asenteen ja musiikin, livenä näkeminen antoi varmistuksen miksi suunta ei ole ollut oikea. Tuntui että bändin esitys oli jopa liiankin täydellinen, säröjä ja epäkohtia ei käytännössä löytynyt vaan kaikki oli soundeja ja esiintymistä myöten tasapaksua – vaikka meno olisi kuinka tykitystä, kontrastejakin tarvitaan. Niitä tuntuisi saavan ilmaiseksi esim. käyttämällä mikitettyjä vahvistimia, jättämättä taustalaulut pois ja miksei vaikka kaikki taustanauhat pois – tuntui ettei syna-arpeggiaattoorirytmeistä juuri ollut hyötyä musiikin viestin perille menossa. Väkisinkin välittyy fiilis että synilla vain yritetään tehdä esityksestä kaupallisempaa ilman sen suurempaa tarkoitusta.
Kitaristien Anton Kabasen ja hired gun Daniel Freybergin taidot olivat jo toki todistettu moneen otteeseen, mutta kyllä niitä 16-osanuottia hitaampiakin nuotteja on olemassa. Tuntui että molemmat kitaristit ajoivat itseään nurkkaan pakottaen koko ajan vain nopeampaa tilutusta ilman mahdollisuuksia rennompaan soittoon, esiintymisen kustannuksella. Laulussa tuntui olevan myös koko ajan playback taustalla vahvistamassa suoritusta vaikkei olisi tarvittu – missä liven fiilis ja pieni vaarallisuuden tunne joka tekee keikoista kiinnostavia? BiB jos jokin olisi sellainen bändi jonka ei tarvitsisi mennä nyky-pop-metallin muottiin vaan bändissä olisi taitoa tehdä asiat ilman pop-apukeinoja. Mutta kaipa näitä asioita on tarkasti laskelmoitu ja mietitty ja nykymusabisneksesssä pärjää parhaiten tällä tavalla – ainakin yleisö tuntui tykkäävän ja olevan täysillä mukana.
Not so Dark Ride after all
Helloweenin keikkaa onkin odotettu jo hyvä tovi. Muutaman vuoden takainen Hellsinki Metal Festivalin keikan peruuntuminen oli pettymys, mutta onneksi kurpitsakiertue päätti tulla vihdoin myös Suomeen. Kai Hansenin ja Michael Weikathin välit ovat ilmeisesti nykyään ainakin tasoa Axl & Slash mikä mahdollistaa esiintymisen samalla lavalla ilman nyrkkitappeluita. Sääli että ilmeisesti kitaristi Roland Grapow taas on bändille kuin KK Downing Judas Priestille – aivan kuin miehen panos bändin musiikissa olisi unohdettu ja pyyhitty pois kokonaan. Tämä on sääli, koska Grapow tuntui olevan kantavana voimana bändin ehdottomasti parhaan levyn Dark Riden aikoihin. Lähivuosina on sentään keikoilla soitettu If I Could Flyta kyseiseltä levyltä, mutta tällä kertaa ei kuultu ensimmäistäkään Dark Riden kappaletta.
Onneksi Kai Hansenin mukanaolo on power metal -fanille vähintään verrattavissa Axlin ja Slashin yhteistyöhön. Hansen vaikuttikin olevan laulullisesti ja soitannollisesti hyvässä vedossa ja miehen tuttu punainen ESP soi hienosti ja pirteän aggressiivinen laulu lähti mallikkaasti. Myös Michael Kisken ääni on säilynyt hämmästyttävän hyvin 80-luvusta ja Andi Deriksen tulkinta toimi myös edelleen. Kolmen laulajan yhteispeli varmistikin yksinäänkin ettei keikalla ollut juuri tylsiä hetkiä.
Omalta kohdaltani pajatso tyhjennettiin melkein täysin jo alkupuolella – Future World oli se THE biisi jonka aikana sai vihdoin kokea miksi tätä bändiä joskus on kuunneltu. Kisken uskomaton laulu yhdistettynä Hansenin ja Weikathin yhteissooloon oli jo koko reissun arvoista. Uudet biisit ovat myös meneviä vetoja, vaikkei niissä toki olekaan nostalgia-arvoa vanhoille faneille. Yleisö tuntui olevan koko ajan mainiosti mukana ja tunnelma oli rento varmasti saksalaisten oman rennon fiiliksen ja leikkimielisen naljailun ansiosta. Tuntui kuitenkin että halli syttyi täysillä vasta bändin vanhoista hiteistä kuten setin puolivälissä kuultu Hey Lord, joka onkin melkeinpä ainoa hyvä biisi Better Than Raw -lätyltä. Erikoispalana oli Hansenin aikaisen Helloweenin muutamat kipaleet jotka mies itse tulkitsi. Tällöin Kiske ja Deris ainakin saivat pienen hengähdystauon ja palasivat taas vetämään seuraavaa hittiä.
Keikan mielenkiintoisin kohta oli Deriksen ja Kisken akustinen osuus, jossa miehet kahdestaan valtasivat lavan yhden akustisen kitaran kanssa. Ensin Kisken säestyksellä Deris tulkitsi bändin toista suurta balladihittiä In a Middle of a Heartbeat, mutta melkeinpä jopa onneksi tämä lopetettiin lyhyeen – vaikka biisi onkin imelyydessään mainio, sopii se paremmin pienempiin ympäristöihin. Sitten vaihdettiin vuoroja ja Kiske tulkitsi kasarihittiä A Tale That Wasn’t Right johon koko bändi yhtyi piakkoin. Ja mikäs siinä, parempaa ranteet auki -balladia ei taidakaan löytyä, toinen hetki joka oli koko reissun arvoinen. Kuitenkin olisi ollut mahtavaa kuulla myös harvinaisempaa balladiosastoa kuten loistava Light the Universe.
Helloweenin soundit olivat välillä vähän sinnepäin – Saschan kitarassa tuntui ainakin yläkatsomoon tulevan vähän liikaa keskitaajuuksia ja Kain kitara taas ei kuulunut kunnolla. Weikathin kitara kuului melkein liikaakin ja paljasti miehen olevan heikoin lenkki soitannollisesti nyky-Helloweenissa. Kaveri näyttääkin kuin ei olisi nukkunut vuoteen, mielleyhtymä Saksan omasta power metal – Keith Richardista on ilmeinen. Muutenkin balanssit olivat välillä kummallisia varsinkin keikan alkupuolella. Mutta kuitenkin verrattuna lämppäribändiin tämä oli ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin kliinisen tasainen soundimaailma ja suoritus. Kuusikymppisten herrojen äänet ja sorminäppäryys ei toki ole enää sama kuin parhaina päivinä mutta hämmästyttävän tiukan setin bändi kuitenkin tarjoili, ja pienet epätäydellisyydet vain tekevät kokonaisuudesta suuremman ja inhimillisemmän.
Olisiko seuraavaksi sitten Dark Ride reunion tour, voi vain toivoa.
