Lempi-festivaali oli yhtä indieilottelua
Lauantaina 22. elokuuta oli boutique-festivaalipäivä ja samalla minun kesän viimeiset festarit, nimittäin Lempi-festivaali Joensuun Utrassa. Tapahtuma alkoi festarilippuun kuuluneella bussikyydillä. Kahden aikoihin nousin bussiin ja arvelin perässäni tulevien olevan matkalla samaan tapahtumaan heidän värikkäiden festariasujensa perusteella. Keskustan pysäkillä auto täyttyikin ääriään myöten festarikävijöistä ja huomasin nopeasti, että julkisen liikenteen kuuluminen lippukokonaisuuteen oli erittäin hyvä veto festarin järjestäjiltä: monta kertaa ympäriltäni kuului päivittelyä ja suorastaan epävarmaa naureskelua siitä, miten vähän tulee kuljettua bussilla. Festivaali järjestetään Utran Uittotuvalla noin kuuden kilometrin päässä Joensuun keskustasta ja nämä julkisen liikenteen keltanokat eivät varmasti olisi valinneet bussia ilman tätä lippuetua. Nauratti (ja vähän itketti), kun kuului myös päivittelyä siitä, että ”köyhien haju tarttuu vaatteisiin”. Huomasin olevani hyvin erilaisen ihmisjoukon ympäröimä kuin mihin olen tottunut. Tämän jälkeen vähän jännittikin millainen tulee olemaan tapahtuman kohdeyleisö. Onneksi keikoilla ei tarvitse kuunnella muiden puheita, lohduttelin itseäni.
Perille päästiin ongelmitta, vaikka kaupungin ytimestä poistuminen tuntuikin olevan jo suuri kokemus ja shokki eräille kanssamatkustajille. Utran Uittotupa näkyi edessä heti bussista päästyä ja siksikin tämä bussietu oli loistava veto, eksyminen oli käytännössä mahdotonta. Utran saaret ovat minulle tuttu retkipaikka, mutta täällä Utran Uittotuvan ravintolassa tai teatterissa ei ole tullut aiemmin käytyä ja yllätyin siitä, miten suuri alue olikaan vanhoine rakennuksineen. Tapahtuma-alue oli oikein somaksi laitettu ja aurinko lämmitti ihanasti. Turvatarkastuksesta ohjattiin suoraan teltalle, jossa kuulemma oli vielä kuohuvaa tarjolla ja huomasin taas oman kokemattomuuteni moisissa ”boutique-festivaaleissa” (tässä kohtaa on mainittava, etten vieläkään tiedä mitä boutique-festivaali tarkoittaa ja tässä vaiheessa oli liian myöhäistä kysyä). Nappasin lasin kuplivaa ja suuntasin kohti edessäni näkyvää lavaa, eli Utran teatterinakin toimivaa Uittoareenaa.
Uittoareena on katettu noin viidensadan ihmisen katsomo joelle edustalla. Tunnelmallisuutta lavalle luo se, että takaseinä on harsokankainen ja siitä näkyy läpi joen liplattava vesi. Istuin paikalle numero seitsemän rivillä seitsemän, koska teen niin aina jos mahdollista. Ensimmäisenä lavalle asteli tapahtuman juontaja, joka selosti tapahtuma-aluetta ja toivotti kaikki tervetulleiksi niin rennonletkeästi, että tämä rikkoi välittömästi kuvitelmani pönöttävästä yksityisautoilevan ja kallista kuoharia juovan ylemmän keskiluokan tapahtumasta.
Pilven Piirtäjät ja Asla Jo avaavat elokuisen festaripäivän
Pilven Piirtäjät saapuivat lavalle tasan kello kolme. Tutustuin yhtyeeseen ja sen biiseihin jo vähän etukäteen ja siksi tiesin odottaa kevyttä ja sanoituksiltaan kiinnostavaa indiepoppia kotimaisen musiikin tuottajataitureilta. Festaripäivä käynnistyi erittäin iloisella ja hetkittäin melankolisellakin tunnelmalla. Kirjoitin jossain vaiheessa tärkeän syvällisen havainnon ylös: ”niin hyvä bändi!”. Ajattelin, että tässä taas tällainen mahtava livebändi, jonka tuotanto kuuluu nimenomaan lavoille ja liveyleisöjen eteen. Toinen laulajista esitteli jossain välissä bändiä ja sen taustaa ja kertoi, etteivät olleet alussa ajatelleet alkavansa keikkailemaan. Kiiteämme onneamme, että alkoivat! Täydellistä alkavan syksyn melankoliaa huokuivat kappaleet Lämpimämpi ja Kaikki ois hyvin. Myös laulut Päästäkää mut telkkariin ja Jengi tekee sen virheen päätyivät keikan jälkeen soittolistoilleni.
Pilven Piirtäjien jälkeen oli suora siirtymä tapahtuman pienemmälle lavalle eli telttaan, jossa odotti jo Asla Jon fanikunta. Ympärilläni olevien ihmisten keski-ikä ainakin puolittui edelliseen verrattuna ja Asla Jo -fanipaitojen määrä yllätti minut. En osannut arvata, miten hauska tästä keikasta tulisi vaan odotin pelkästään tunteellisia, hitaita lauluja ja syvällisiä välispiikkejä. Mutta Asla Jo ottikin yleisön vastaan ilolla, rakkaudella ja huumorilla. Tutustuimme artistin lisäksi myös muuhun yleisöön, hurrasimme vedenjuonnille sekä innostuimme huutamaan vastauksia ala-asteen matikan kysymyksiin, joista vastaukseksi tuli syyskuussa julkaistavan Babygay-sinkun ilmestymispäivämäärä. Asla Jo:n kappaleet yllättivät myös monipuolisuudellaan ja viululle ja kitaralle tehdyt bändisovitukset toimivat livenä todella hyvin. Myöskään pelkkää surumielisyyttä ei settilista ollut, sillä esimerkiksi laulut Aika parantaa, Babygay ja Viistoista saivat minut tanssimaan (itku silmässä ja pala kurkussa). Asla Jo:n keikka päättyi iloiseen yhteislauluun, kun aikaa jäi vielä yhdelle coverille eli Jenni Vartiaisen Ihmisten edessä, jonka aikana yleisö pakkautui ihan lavan eteen ja ohjeiden mukaisesti vihelsi yhden melodian kuin söpö lintuparvi.
Festaripäivän ensimmäiset keikat olivat kokemuksina festaroinnin ytimessä: löysin uusia lempiartisteja, sillä keikoilla kuulee musiikin ihan eri tavalla kuin levyltä kuunneltuna ja löytää niistä uusia sävyjä. Myös artisteista muodostuu kiinnostavampi kuva keikoilla kuin esimerkiksi somessa.
Kitararokkia ja -taiturointia
Tässä välissä piti ruokkia itseä ja suuntasin kohti ruokakojua, josta sai vegaanisia pitaleipiä. Ruoka maistui loppukesän auringossa ampiaisten pörrätessä ympärillä. Taustalla kirurgintarkalla lausumisellaan kansaa laulatti Samuli Putro, joka kuulemma oli Lempi-festivaaleilla viime vuonnakin ja epäilemättä ilmassa on merkkejä, että tulee olemaan jos ei aina niin ainakin usein jatkossakin. Lempi-festivaalit on järjestetty nyt kahtena kesänä ja selvästi Putron keikka on iso vetonaula, koska katsomo oli pakaten täynnä kuten ilmeisesti viime vuonnakin. Minua ei Putro vetänyt puoleensa, joten pyöriskelimme festariseurani kanssa alueella ja istuimme rantaan katselemaan touhuavia ihmisiä ympärillämme sekä kauempana vastarannalla tanssivia festarin salakuuntelijoita. Ilmassa oli kesän viimeisen päivän tuntua.
Kellon lähestyessä puoli seiskaa siirryin takaisin telttaan, jossa seuraavaksi aloittaisi Tinyhawk & Bizzarro. Teltassa oli taas hyvin erilainen otanta festarin kävijöistä: täällä kohtasivat todelliset kitaramusiikin fiilistelijät. Tinyhawk & Bizzarro soittaa tanssittavaa intrumentaalimusiikkia ja olin tutustunut musiikkiin sen verran etukäteen, että odotin innoissani soittolistoilleni päätynyttä biisiä Hachi-GO!:ta. Kun keikka alkoi, yleisö oli edelleen suhteellisen pieni verrattuna aiempiin, mutta tunnelma erinomainen. Aika pysähtyi ja venyi ja vanui kitaroiden kissamaisten äänten melodioissa ja rumpujen rytmissä. Eeppistä menoa koko tunnin ajan ja kauempana teltan ulkopuolella joku tanssi kuin hyrrä läpi keikan. Itsellä tanssijalkaa vielä ujostutti, koska teltassa oli kovin valoisaa ja tilavaa ja ympärillä tanssittiin lähinnä päännyökytyksin. Mutta uskalsin vähän irrotellakin ja hymy oli herkässä. Bändi näytti siltä, että instrumenttinsa olivat ruumiidensa jatkoa ja he hengittivät musiikkia, silmät muljahdellen.
Kitaraherkuttelu jatkui heti seuraavaksi tapahtuman pienimmällä lavalla ravintolan sisällä, jossa esiintyi kansainvälistäkin kitarataituruuden mainetta kartuttanut SARIOLA, jonka live-olemus oli mielenkiintoinen yhdistelmä komediaa ja teknistä mestaruutta. SARIOLA lauloi covereita sekä soitti omaa tuotantoaan, jotka ovat instrumentaalibiisejä kitaran eri ääniä käyttäen: kitaran sointuja sekä sen rummutusta. Tuntui, että instrumentaalikappaleiden tarinankerrontaa pyrittiin keventämään ehkä liiankin paljon koomisella elekielellä ja raivokkailla ääntelyillä. Valitettavasti tila oli ahdas ja kohdallani kärysi ravintolan keittiössä (ehkä) kärähtänyt ruoka, joten vaihdoin vartin kohdalla Uittoareenalle Goldielocksia kuuntelemaan.
Loppuillan laulut sekä illan viimeinen Juna Kainuuseen
Goldielocksin aikana tajusin, miten epämiellyttäviä katsomokeikat voivat olla. Minulle livemusiikki on selvästi kovin ruumiillinen kokemus, joka laittaa liikkumaan ja siksi istuminen käy tylsäksi. Goldielocksin olen nähnyt jo useita kertoja, koska olen ensimmäisistä sinkuista asti ollut tämän fani ja etenkin Live Again on tärkeä biisi minulle, joka on saanut eri keikoilla tanssimaan itkemään jo useita kertoja. Kyllähän se taas vähän itketti, mutta Lempi-festivaali ei ollut Goldielocks keikkojeni parhaimmistossaa. En tiedä johtuiko se tosiaan siitä, että istuin nyt perseelläni ja tässä vaiheessa iltaa jo vähän kylmissäni vai jostakin muusta. Ihan lavan edessä oli pieni kaistale tanssilattiaa, jossa innokkaimmat kyllä tanssivat, mutta itse jäin odottelemaan jotakin ja sitten keikka olikin ohi.
Goldielocks lopetti etuajassa ja nyt tajusin, että usein tämän keikat ovat tupanneet loppumaan ajoissa, jättäen yleisön hämmennyksen tilaan. Lavalle jäivät päälle valot ja soittolista soimaan, eikä juontajaa näkynyt. Yleisöstä innokkaimmat jäivät taputtamaan encorea, jota ei tullut. Siirryimme joukkona telttaan, jossa oli jo paljon seuraavan keikan odottajia, sillä seuraavaksi soitti jonkinlaiseksi (TikTok?)sensaatioksikin noussut helmi marleena. Ennen keikkaa hain vielä kesän viimeisen limoncello spritzin, joka oli muuten todella hyvä ja niin jääkylmä, että tärisin odotellessani keikan alkua. Muutkin kietoivat lämpimiä huiveja ympärilleen.
Onneksi keikan aikana aina lämpenee ja vaikka helmi marleenan keikka oli rauhallinen, melkein seesteinen kokemus, se lämmitti ainakin siksi, että yleisö pakkautui teltassa lähelle. Lähestulkoon pelkästään jonkinlaisista rakkaus- ja erobiiseistä koostuva setti piti minutkin, erobiisikriittisen kuuntelijan, otteessaan. Helmi marleenan läsnäolo oli koskettavaa ja sain lauluista irti muutakin kuin eroja. Ehkä olin herkässä tunnetilassa tässä vaiheessa pitkää päivää, ehkä se oli yleisön yhteinen hurmostila tai ehkä olen oikeasti salaa erobiisifiilistelijä – oli mitä oli, heti festarin jälkeen tämä nousi kaikista vaikuttavimmaksi keikaksi.
Illan viimeisenä spektaakkelina oli Uittoareenalla vielä Litku Klemetti, mutta tiesin keikan jäävän nyt vain puolikkaaksi minun osaltani. Päätin lähteväni edellisellä bussilla, sillä epäilin illan viimeisen bussin tulevan ihan tupaten täyteen. Ehdin siis kuunnella puolisen tuntia, jonka aikana soi tietysti se Juna Kainuuseen, joka oikeastaan oli kaikki mitä tarvitsin tältä keikalta.
Oli kokonaisuudessaan erittäin hyvä, melkein täydellinen festaripäivä, johon kuului hyvää ruokaa, monipuolista musiikkia, ihmisten ihmettelyä, uusia lempparibiisejä, naurua ja itkua. Tosiaan itkin paljon (kiitos etenkin Asla Jo ja helmi marleena!) ja festaripäivän aikana ehdin prosessoida kesän loppumista, innostua syksystä ja hyvästellä festarikesää, kaikkea samaan aikaan. Lempi-festivaali on nyt munkin lempifestivaaleja, iso kiitos lipusta Utran Uittotupa! <3
Sivi Ihalainen
