Liveä ja vihnettä Mansen kesäillassa

0
89
Sallan tauti Pub Yläkerran lauteilla.

Kun tilaisuus aukesi, oli viimeinkin aika käydä korkkaamassa eräänlainen tamperelaisen alakulttuurin mekka. Vastavirta-Klubille asti emme tällä kertaa päässeet, mutta Pub Yläkerta tarjosi Hullu!klubi -nimisen ilmaishäppeningin, joka jätti maltaisen maun huulille ja esitteli varsin monipuolisen kirjon indietä, punkkia, grindia ja määrittelemätöntä livemusiikin ja elämisen parhautta.

Perjantaina iltapäivästä juna pysähtyy pienelle seisakkeelle. Kaveri näyttää olevan jo vastassa, joten marssin suoraan autoon. Kahvi kuuluu olleen Toijalan asemalla seisonutta. Yritämme paikalliseen kaljakauppaan, mutta valintamyymälän parkkipaikka on tupaten turvoksissa. Jatkamme kohti Viialaa. Sieltä löytyy väljempi puoti. Kopat Sandelsia kantoon ja takaisin tien päälle. Vielä pieni siirtymä. Kohta jo virittelemmekin perhokamojamme Haihunkosken rantamilla. Viimeksi täällä tuli käytyä toistakymmentä vuotta takaperin, eikä siitäkään reissusta oikein jäänyt kerrottavaa jälkipolville. Nyt bongaamme kuitenkin kalastuksenvalvojan, joka tietää kertoa, että jokeen on edellisiltana istutettu aimo satsi kirjolohta. Kas kas! Jopa meidän taidoillamme on siis mahdollista yhyttää jotain siiman päähän. Seuraavaksi yritämme… ai mitä? Eikö tämä ollutkaan Vapaa-ajankalastajalehti? No voi helvetti!

Raikasta olutta ja upeita artisteja

Lauantain agenda oli selvä. Olisi vedettävä mahdollisimman kovat vihneet, ja olisi käytävä tsekkaamassa legendaarisen Vastavirran yläkerta. Oli tapahtunut teleporttaus Viialasta Tampereelle. Oli bongattu internetistä, että Pub Yläkerta tarjoaisi ehtoolla ilmaista livemusiikkia. Alakerrassakin olisi artisteja, mutta kahdenkymmenen egen sisäänpääsymaksu sai meidät suunnittelemaan illan Yläkerran kautta.

Ensin hiukan kaljaa naamariin kaverin kämpillä Nekalassa. Siitä apostolin kyydillä Wanhaan Tappiin ja kitusiin jokusia Seltzereitä. Täältä Katiska-nimiseen, erittäin autenttiseen korttelikuppilaan, jossa kaljaa ja Trivial Pursuitia paikallisväestöön kuuluvan neidon kanssa. Vastattuani oikein kysymyksiin mistä lie Madagaskarista, Makkaratalosta ja Minna Canthista, kiellettiin minua enää osallistumasta. Otettiin pirssi alle.

Wieno Mielikki ja Olavi Raunio; sen niminen akustinen duo louhi indietä menemään jo täyttä päätä ennätettyämme perille. Ihan hauskoja lauluja, tuumailimme siinä, mutta keikka ennättikin loppua ja seuraava orkesteri alkoi kantaa kamojaan lauteille. Verrattoman lyhyen soundcheckin jälkeen sisältä alkoi kantautua terassille ihan hitonmoista grindiä. Oli pakko siirtyä todistamaan tätä anteeksipyytelemätöntä rytyytystä omin korvin ja silmin. Bad Jesus Experience oli bändin nimi ja meininki huikea; edeltävästä Wieno Mielikistä Ja Olavi Rauniosta tyylillinen siirtymä grindiin, joka paikoin sai Rotten Soundinkin kuulostamaan ihan läpsyttelyltä, oli riemastuttava. Keikka ei ollut mitenkään hirveän pitkä, mutta biisejä settiin mahtui reilusti. Ainakin yksi välispiikkikin tuli.

Keikan jälkeen bongasimme iloksemme, että baarin seinällä oli suosikkivideopelimme. Siis sellainen promillemittari, johon kolikoita syydettyään sai puhkua pilliin, ja joka sitten kertoi totaalisen luotettavasti sen hetkisen kännin asteen. Kaveri vei tällä kertaa voiton, vaikka kahden promillen haamuraja jäikin vielä tässä vaiheessa iltaa ylittämättä. Eikun seuraavaa yhtyettä lavalle.

Sallan tauti, Suomen stadista. Tämä artisti oli jopa meille entuudestaan tuttu, tai vähintäänkin puolituttu. Karismaattinen laulusolisti piti hyvää boogieta yllä ja muutenkin tormakkaasti yhteensoittava trio veti kaikin puolin vakuuttavan punkkikeikan. Jostain syystä kaverini oli sitä mieltä, että musiikin hetkeksi taas tauottua olisi kuningasidea kietaista kitusiinsa pari jaloviinaa.

Pub Yläkerta tarjosi intensiivisiä live-esiintymisiä. Myös yleisö heittäytyi joka solullaan tunnelmaan.

Jaa, oliko siellä vielä neljäskin pumppu?

Jonkin aikaa siinä meni, mutta kuten niin usein, alkoi Jalmari hölskytä pääkopassa sen verran voimallisesti, ettei välittäjäaineiden kiertosuunnasta voinut olla enää ollenkaan varma. Varmaa oli ainoastaan se, että Pub Yläkerran kaltaisia keikkapaikkoja saisi olla Suomessa enemmänkin. Mestoja, jotka tarjoavat estradin myös niille artisteille, jotka vielä toistaiseksi syystä tai toisesta operoivat tutkan alla, luovivat vastavirtaan musaskenen yhä kasvavan kaupallisuuden vuolaassa ja ylikansoitetussa koskessa. Varsin runsaslukuisena paikalle löytänyt alakulttuuriväki tuntui viihtyvän ja kaikki illan bändit antoivat itsestään varsin ammattimaisen ja innostuneen kuvan.

Epäselvät- ja määräiset valokuvat muuten todistavat, että lineupissa oli mukana vielä neljäskin yhtye. Valitettavasti ainakaan minulla ei ole aavistustakaan minkälaisen keikan Poison Church veti. Eikä kaveristakaan ollut apua. Aamun epätoivoisina ja väsyneinä tunteina hän ei edes muistanut tällaista keikkaa todistaneensa. En kyllä sen puoleen minäkään, mutta valokuvista saatoimme päätellä, että varsin hyvän keikan olivat vetäneet. Pahoittelut yhtyeelle, mutta kuten vanha sanonta kuuluu: ”mihinkäs tiikeri juovistaan pääsee.”

Poison Church päätti Pub Yläkerran livekarkelot esityksellä, joka pyyhki pöytää ainakin allekirjoittaneen valokuvausosaamisella.

Kesälomani ensimmäinen viikko lähestyi loppuaan ja oli aika palata Imatralle. Länsi-Suomen turneeni osoittautui yhdeksi parhaista lomareissuistani ikinä. Paljon ystäviä, elämyksiä, musiikkia, kylmää kaljaa ja lämpimiä säitä. Turku oli edelleen sininen ja Tampere punainen. Vastavirta oli sekin nyt nähty, koettu ja oivalliseksi todettu. Ainakin Yläkerran osalta.