Atomic Berries – Shit Hits The Van -single

Aiheeseen liittyvää

Kirjalliset ystävät -kirjoituskilpailun teemana ystävyys

Kirjalliset ystävät -kirjoituskilpailussa Kustantamo S&S etsii uutta kotimaista kaunokirjallisuutta,...

Yökuvia Vuosaaresta -näyttely juhlistaa 20-vuotiasta Vuotaloa

Vuotalo juhlii syksyllä 20 vuottaan Vuosaaren omana kulttuurikeskuksena. Viime...

The Stiffs (UK) -bändikatsaus

Olisikohan kyseessä brittipunkin / uuden aallon epäonnisin bändi? Niitähän...

Voodoo Live -bändirekisteri luo kysyntää pienillekin artisteille

Voodoo Entertainmentin jo vuodesta 2011 asti pyörittämä kotimainen bändirekisteri...

Jaa somessa

Viideltä aamulla, ympäröivän yhteiskunnan jo nukkuessa..

…soi Atomic Berries jatkoilla soittimessa ja juhlat saavat jatkua. Nimenomaan jatkua, eivätkä alkaa.

Shit Hits The Van

Ennakkoluulottomuusharjoitus

Jälleen kerran olen arvostelijana uuden tilanteen edessä. Olen tekemässä arviota biisistä, joka lokeroituu sellaiseen genreen, jonka olen sen suuremmitta ihmettelyittä sijoittanut kahteen kategoriaan eli Hölyyn ja Pölyyn. Kumpaa tämä sitten on vaiko kumpaakaan, tästä ajattelin ottaa selvää. Jälleen kerran, on ennakkoluulottomuusharjoitukseni vuoro.

Atomic Berries

Atomic Berries on Turusta lähtöisin oleva omien sanojensa mukaan tekno-poppia ja dancea toimittava kahden henkilön yhtymä. Yhtye on perustettu vuonna 2018, jonka jälkeen se on julkaissut yhden EP:n, yhden pitkäsoiton sekä kaksi sinkkua. Berriesin peräsimessä toimii biisintekijä/tuottaja Mike Midas ja laulajana on nykyään vuonna 2020 mukaan hypännyt Juniper.

Epidemiasyistä yhtye on toistaiseksi jäänyt treenibunkkerin ja studion väliin, mutta Midaksen lupauksen mukaan live-yleisö otetaan suvereenisti haltuun vuoden 2021 aikana, mikäli olosuhteet sen suinkin vain sallivat. Mr. Midas vannoo, että livenä Atomic Berriesin materiaali pääsee autostereoita ja kuulokkeita vahvempaan olomuotoonsa jäsenten huippuenergisten persoonien iskiessä yhteen.

Kiinnostus kasvaa

Saan biisin ennakkokuunteluun jo ennen sen virallista julkaisua ja totean, että tämä on huomattavasti puhuttelevampi kuin aiemmin kuulemani levyllinen samalta artistilta. Levylläkin oli toki omat hetkensä, mutta nyt on ihan selkeästi saatu idean syrjästä kiinni. Olen jopa niin kiinnostunut, että ehdotan itse artistille (Mike Midas) haluavani tehdä arvostelun tästä kappaleesta.

Katsaus menneeseen

Päätän kuitenkin ensin tutkia tämän koneella tehdyn musiikin historiaa. Löydän kaksi nimeä, jotka ovat Robert Moog (Moog-syntetisaattorin kehittäjä) ja Gershon Kingsley. Kingsley äänitti vuonna 1969 Moog-syntetisaattorilla levyn Music to Moog, josta löytyy meille kaikille varsin tuttu hittibiisi nimeltä Popcorn. Tämän kappaleen voisi mielestäni ihan surutta nostaa teemallaan Yellow Submarinen, Smoke on the Waterin riffin ja monen muun ikiklassikkoiden joukkoon. Robert Moog sai kehittämälleen soittimelle soitin-statuksen tämän levyytyksen myötä koska tätä ennen Moog-syntetisaattoria ei tällaisena pidetty.

Pitkän matkaa on noista ajoista tultu vai onko? Jokatapauksessa mietin uudelleen tuota omaa Höly- ja Pölykategoriaani, koska 80-luvulla minäkin kuuntelin Popcornia ihan sujuavasti ja siinä ei ollut mitään vikana. Eli onko tässä taas kerran omat ennakkoluuloni musiikin ymmärtämisen esteenä? Sen verran on kuitenkin sanottava, että siitä huolimatta, että koittaisin ymmärtää dance-musiikkia, niin se ei automaattisesti tee kaikista genren edustajista hyvää vaan takaa ainoastaan sen, että osaan arvioida kappaletta oman genrensä sisällä. Toki tässä biisissä esiintyy myös rock-osaamista, kun rock-kitaristi Mike Island on ollut rikastamassa äänimaisemaa soitollaan. Se kieltämättä tuo minulle jo ison lisäarvon. Kitarajutut ovat lisätty ja upotettu tyylillä ja maltilla ja näin ollen tässäkin on vältytty tahattomalta komiikalta.

Hajoitus osiin

Hypnoottinen bassaripoljento taitaa olla tässä musagenressä se tunnusomaisin tekijä, mutta mainitsen sen silti. Sen hetkellinen loppuminen merkitsee todella rankkaa tunnelman muutosta ja näin toki myös tässäkin biisissä tapahtuu. Mietin myös sitä, että miten vaikea on löytää se juuri oikea tempo tällaiselle biisille? Sitäkään en ole tullut aiemmin ajatelleeksi.

Ensimmäinen ihmetyksen aiheeni on laulu. Miksi ihmeessä laulu on vedetty niin shoegazer-tyyliin??? Mikä juttu se on, kun alla on kova poljento ja laulu ikäänkuin hidastaa sitä menoa? Pohdin tätä pitempään ja mietin, että mitä tässä säveltäjä Mike Midas on oikein ajatellut. Atomic Berriesin kokopitkällä törmäsin tähän samaan ihmetyksen aiheeseen ja silloinkin muistin pohtineeni, että onko tässä nyt laulajalla ja konemuusikkosäveltäjällä eri käsitys biisin energisyydestä. Etenkin genressä jonkinsortin klassikon asemaakin nauttivat virvelirollit suorastaan vaativat seurakseen jotain elementtiä ottamaan koppia kiihtyvästä tunnelmasta, mutta ei.

EDIT 24.8.2021 – Nyt kappaleesta on tarjolla myös audiovisuaalinen versio.

Tarkoitusta vai ei?

Hetken asiaa pyöriteltyäni alan vahvasti uskoa, että laulu on tarkoituksella eteerinen. Ei sen taida olla tarkoituskaan komentaa kuulijaa laittamaan kädet ilmaan ja huutamaan WOOO-O, WO-O-O, vaan tässä sävellyksessä välitetään minulle ihan eri tunnelmaa kuin niissä yleisimmissä, jopa radiossakin soivissa dancebiiseissä… aamujatkot ja siellä sellainen henkilökohtaisempi yksinään pogoilu eli tämä biisi on luotu nitomaan kaksi bailupäivää toisiinsa, tuttavallisemmin eilinen ja huominen. Itseasiassa Jenni Vartiaisen Duran Duran sisältää vähän samankaltaista tunnelmaa ja miksei myös käyttötarkoitustakin.

Sitten on vielä itsellänikin käytössä oleva käyttötarkoitus eli hereillä pysyminen liikenteessä, pitkää matkaa ajaessa. Voiko olla ajattomampaa aikaa ja paikkaa kuin öinen teleporttauskanava nimeltä moottoritie, esimerkiksi Turun ja Helsingin välissä? Etenkin silloin, kun liikenne on vähäistä ja ympärillä vain synkkä pimeys.

Ajoin joskus muutama vuosi takaperin valtavan paljon työmatka-ajoa ja tykkäsin kuunnella menevämpää musiikkia hereillä pysyäkseni. Tähän tarkoitukseen tasaisen beatin päälle kurottava rytmiikan ja melodian yhteisvaikutus kuljetti minua mukanaan, muttei kuitenkaan vaivuttanut uneen. Täydellinen artisti tähän oli esimerkiksi Don Johnson Big Band ja biisinsä Road. Nyt huomaan myös yhteyden Shit Hits the Vanin ja DJBB:n Road-biisin tunnelmissa. Etenkin naislaulajien osuuksissa ja toki myös sanoissa.

Kuitenkin on tähän lisättävä, että ihan ensimmäisenä Spotifystä kaivoin Dire Straitsin Sultans of Swingin, jonka antamalla energialla jaksaisin ajaa vaikka kuuhun ja takaisin, mutta kuitenkin.

Faster, harder… ?

Tämä biisi on siis minun näkemykseni mukaan meditatiivinen ja laittaa minut tarkkailemaan itseäni sisältä pain eikä sen tarkoitus olekaan saada minua riisumaan alasti ja huutamaan FASTER, HARDER, SCOOTER!!!

Toki tämä on hyvin subjektiivinen näkemys, mutta itse vannoutuneena rock-miehenä voin myöntää löytäneeni tälle biisille käyttötarkoituksen elämässäni ja laitankin sen soimaan, kun seuraavaksi Syksyn pimeinä iltoina ajelen kotia kohti moottoritietä työmatkalta.

Koen samalla myös, että Atomic Berries on osunut hitin kantaan ja tästä biisistä voi tykästyä myös muut kaltaiseni rock-puritaanit! Voisin jopa rohkaistua itsekin kokeilemaan tällaisen musan tekemistä tai featuroimista, Mike Islandin tavoin!

– K. Lukkarila

Kuuntele single tästä

spot_img