The Record Of My Life #4
Tällä kertaa, The Record Of My Life -sarjan neljännen elämänsä äänitteen esittelee Emotion Zinen päätoimittaja Kimmo Lukkarila. Lisäksi Kimmo vaikuttaa mm. 2. Divisioona, Decent Remedy ja Ancient Flame -yhtyeissä.
12-vuotiaan pojan elämää
On vuosi 1989 ja 12-vuotiaan pojan elämää rytmittää viikottainen jakso ihmemies-McGyveriä, Ritari Ässää, Miami Vicea ynnä muita sen ajan klassikkosarjoja. Neonvärit ilmestyvät ihmisten vaatteisiin, valitettavasti myös minun, ja muutakin kamalan tyylitajutonta tapahtuu. Niitä en osaa tai kehtaa edes muistella.
Mainittakoon yleisesti 80-luvusta, että musiikin ammattilaisetkin ovat vain ihmisiä, sillä tuolloin vanhanaikaiseksi tuomitut putkivahvistimet, Rhodes-pianot ja Hammondit, ym. saivat väistyä uudenaikaisen transistoritekniikan ja syntikoiden tieltä. Sitten jossain kohtaa 90-lukua ne todettiin muovisiksi ja vanhat sotaratsut kaivettiin jälleen esiin. Neonvärit ja muovisoundisen syntikat katosivat siis valtavirrasta yhtä nopeasti kuin tulivatkin. Niillekin jäi toki uskollinen kannattajakuntansa – muovisille synasoundeille siis. Neonväreille varmaankin myös.
Tapahtuipa tuona kyseisenä vuotena jotain pitkäkestoistakin, minulle merkittävää. Artisti Alice Cooper julkaisi albumin nimeltä ”Trash”. Levyn sinkkujulkaisu ”Poison” sattui muistaakseni soimaan radiossa, ja se iski ensikuuntelulla niin lujaa, että hommasin itselleni koko Trash-albumin. Itselläni ei ollut tuolloin mitään käsitystä Alice Cooperista tai hänen aiemmista levytyksistään – eikä mistään muustakaan. Ainostaan kyseinen ”Poison”-biisi sai minut hankkimaan tuon koko albumin.
Alice Cooper -yhtye aloitti toimintansa vuonna 1964 nimellä The Earwigs. Siitä se muutti nimensä The Spidersin ja The Nazzin kautta Alice Cooperiksi. Yhtyeen ensimmäinen studioalbumi ”Pretties For You” julkaistiin jo vuonna 1969. Ensimmäinen hittibiisi, nimeltään ”I’m Eighteen”, on vuodelta 1970 ja bändin suurimmaksi hitiksi jäi vuonna 1972 ilmestynyt ”School’s Out”.
Yhtyeen hajottua, laulaja ja keulahahmo Vincent Furnier muutti nimensä Alice Cooperiksi, ja julkaisi vuonna 1975 ensimmäisen sooloalbuminsa ”Welcome to My Nightmare”.
Trash ilmestyy
”Trash”-albumi on Alice Cooperin 18. täyspitkä ja julkaistiin 25.7.1989. Albumin kappaleita on Alice Cooperin lisäksi säveltänyt muun muassa Bon Jovin voimakaksikko Bon Jovi / Richie Sambora, John McCurry ja Joan Jett. Levyn on tuottanut Desmond Child, ja myös hän on ollut näkyvässä roolissa sävellysprosessissa.
Levyn suurin hitti, ”Poison”, alkaa tunnistettavalla introlla, ja jos pitäisi nimetä lista kaikkien aikojen tunnistettavimmista aluista, niin tämä kappale olisi ehdottomasti kärkikahinoissa. Lisäksi sen kertosäe on takuuvarmaa korvamatoainesta, sekä melodioiden että sanojen osalta. Kertsi synnyttää siinä määrin raakaa energiaa, että sen takuuvarmasti tuntee myös laiskemmallakin korvalla kuunteleva. Se jos mikä laittaa viimein kenet tahansa huutamaan mukana ”You’re POISOOOO-OOON”!
Tätä biisiä on kuunneltu maalla, meressä, ilmassa ja varmaan pilvessäkin. Minulle tämä kappale merkitsee edelleen erittäin paljon, ja on osasyy siihen, että minussa heräsi halu oppia soittamaan. Huolimatta siitä, että tämä jos jokin on kappaleista se puhki kulunein, niin se oli silti joskus uusi kappale. Kuulin sen silloin ensimmäistä kertaa, ja siksi se ansaitsee ehdottomasti paikkansa sydämessäni. Ja ”Trash”-albumi sitä kautta sijoituksensa elämäni tärkeimpien levyjen joukossa.
Nipullinen hittejä
Poison ei kuitenkaan ole ”Trash”-levyn ainoa hittibiisi vaan niitä on useampikin. Erityisen suuren vaikutuksen tekivät ”Spark in the Dark”, ”House of Fire”, ”Bed Of Nails” ja ”Hell is Living Without You”.
”Spark in the Dark” on käytännössä rakennettu yhden kitarariffin varaan, ja hyvä esimerkki siitä, että jos riffi on riittävän hyvä, niin se kantaa itsessään loppumetreille saakka. Loppuun Euroviisu-henkinen sävelaskeleen modulaatio ja taas mennään. Kieltämättä joku saattaisi todeta, että sen tehtävä on ollut vain täyttää levyllä 3 min 51 sekunnin aukko. Näin saattaa ollakin, mutta nuorelle minulle se oli paljon muutakin: täysiverinen rock-biisi. Nykyään pidän tätä huikeana näytteenä Desmond Childin ammattitaidosta.
”House of Fire” edustaa mielestäni jonkinlaista identiteettikriisiä, 80-luvun lopulla valloillaan ollutta tukkaheavy-genreä. Se otti vaikutteensa 70-luvun glam-rokkareista, joihin Alice Cooper itsekin kuuluu. Biisi itsessään sisältää suorastaan nerokkaan kertosäkeen ja myös tästä huomaa tuottajana ja osasäveltäjänä toimineen Desmond Childin merkityksen levyn synnytyksessä. Mitään en ota kuitenkaan pois Aerosmithin Joe Perryltä, joka soittaa kappaleella kitaraa.
”Bed Of Nails” alkaa Alice Cooperin teatraalisempia aikoja muistuttavalla kauhuooppera-introlla. Toimiihan se, jopa todella hienosti. Entä mitä tapahtuu sen jälkeen? Seuraa kuin uusi intro, josta olen kuulevinani noiden aikojen hittituotteen, Lloyd Webberin säveltämän ”Phantom of the Operan” pääteeman – vieläpä erittäin tyylikkään kitarasankaroinnin siivittämänä. Meno on uskomaton tässäkin kappaleessa. Tätä artikkelia laatiessani tulin pohdiskelleeksi vielä syvällisemmin levyn kappaleita. Huomasin, että tämän kappaleen kertosäe kumartaa huomattavan paljon Bon Jovin ”You Give Love a Bad Name” -biisin suuntaan. Ja ihmekös tuo, kun Desmond Child on ollut sitäkin säveltämässä.
”Hell is Living Without You” -kappaleessa on kohdallaan kaikki ja vielä enemmän. Vaikka Trash-levyn uudelleenkuuntelu tämän artikkelin vuoksi on saanut aikaan pientä punastelua eräiden kappaleiden kohdalla, niin todettakoon, että tämä laulu on kestänyt ajan hammasta erittäin hienosti. Kappaleen on säveltänyt yhteistyössä Jon Bon Jovi, Richie Sambora, Desmond Child ja Alice Cooper. Kitaraa raidalla soittaa TOTO:n Steve Lukather.
”Only My Heart Talking” -slovari olisi varmasti ollut suurmenestys jonkun muun levyttämänä. Kappale on niin selkeä tilaustyö tälle levylle kuin olla voi. Alice Cooperin esittämänä se kärsii mielestäni uskottavuuden puutteesta. Sen lisäksi näinkin tasokas slovari hukkuu nopeasti muuhun hittimassaan, sillä tähän comeback-levyksikin kutsuttuun albumiin on selvästi panostettu ”all in”, lyödäkseen varmuudella läpi. Ja löihän se.
Alice Cooper -fani?
Levy sisältää myös perinteisempää ja suoraviivaisempaa Alice Cooperia, mutta kyseiset viisut eivät tuolloin kolahtaneet. Eivät ne oikeastaan tee sitä nytkään. Maailma oli tuolloin jo täynnä paljon parempia 12-tahtisen kierron rock-biisejä. Alice Cooper -fania tämä levy ei minusta tehnyt. Sen sijaan se teki minusta tietämättäni Desmond Child -fanin! Silti Alice Cooperin ”Trash” on elämäni tärkeimpiä levyjä. Levyn ansiosta ymmärsin jotain sellaista, millä on ollut vaikutusta omaan tapaani tehdä musiikkia.
Yksinkertainen on kaunista, ja jos et voi sitä piilottaa, niin korosta sitä. Toisto on paras tehokeino. Lainaa kaikilta, jopa itseltäsi. Tällä on mennyt vuosia Desmond Child ja niin myös minä.
– K. Lukkarila
