Tämän kertaisen ROML-julkaisun on kirjoittanut Emotion Zinen toimittaja Mikko Ihalainen, joka myös toimii Empath-artistinimellä elektronisen musiikin tuottajana ja dj:nä.
Tiedättehän ne albumit, joita ei tarvitse edes laittaa soimaan ja silti se musiikki soi alitajunnassa ja lyriikat tulee vahvasti ajatuksiin, koska olet kuunnellut levyä niin paljon oikeassa herkkyyskaudessa ja ajassa?
Minulle Nine Inch Nailsin The Downward Spiral on juuri sellainen. Harvemmin sitä enää kuuntelen, mutta levyn kansikuva ja tunnelmat luuppailevat mielessä usein.
The Downward Spiral edustaa sitä 1990-luvun hetkeä kun alternative-musiikin kentällä koneet lyöttäytyivät yhä useamman rock/metal-bändin arsenaaliin. Industrial ja EBM olivat levinneet Euroopasta jenkkilään jo aiemmin. Suomessakin itselle tärkeät artistit tekivät elektronisia kokeiluja. Muistattehan Ismo Alangon Jäätyneet Laulut, Waltarin konesekoilut ja jopa CMX hyppäsi bandwagoniin Discopolis-albumillaan. Nine Inch Nails oli jo nichen aallonharjalla, mutta The Downward Spiral nosti bändin laajempaan tietoisuuteen.
Vuonna 1994 olin 16-vuotias, siirtymässä juuri ylä-asteelta lukioon, isojen muutosten aikaa teini-iässä. Hormonit hyrräsivät, tunteet olivat suuria ja lamavuodet värittivät todellisuuden melko näköalattomaksi. Omassa elinympäristössäni tilannetta teki ahdistavammaksi myös oman isän päihdekierre, oma epävarmuuteni ja alemmuudentuntoni sekä nuorisossa vellova jatkuva väkivallan uhka. Kesätyöpalkallani hankin itselleni ensimmäisen cd-soittimeni ja läjän levyjä, joista yksi oli The Downward Spiral. Olin nähnyt NIN-musiikkivideoita kavereilla MTV:n Alternative Nation- ohjelmassa ja varsinkin March of the Pigs teki aggressiivisuudessan ja rankalla videollaan ison vaikutuksen. Sisälläni oli paljon samaa aggressiota ja synkkyyttä kuin Trent Reznorin luotsaamalla orkesterilla, samaistuin bändin tiukkaan pulssiin ja raivoon. Olin melkoinen outolintu omassa verkostossani, tykkäsin aina hieman vaihtoehtoisemmista bändeistä kuin muut. Nine Inch Nails oli oma pikku salaisuuteni pitkään.
The Downward Spiral on konsepti-albumi joka kertoo nimettömästä, itsetuhoisesta protagonististaan ja tämän romahduspisteestä. Ei liene kaukana Trent Reznorin omasta tilanteesta noilta vuosilta kun hän kamppaili addiktioidensa kanssa. 1990-luvulla artistit kertoivat vielä avoimesti päihdeaddiktioistaan eikä asiaa peitelty tai siloiteltu, se kuului rock-kulttuuriin, niistä kokemuksista ammennettiin taidetta.
The Downward Spiral on kuin kirja tai elokuva, se etenee sulavan dramaattisesti loud-quiet-loud – rytmityksellä tarjoillen välillä seesteisempiä hetkiä joiden päälle hyökätään armottomilla koneellisilla äänillä ja riffeillä. Levy äänitettiin talossa jossa Charles Mansonin opetuslapset murhasivat Sharon Taten 1969. Tätä valintaa voisi kutsua erikoisuuden tavoitteluksi, mutta kyllähän tieto tästä synkästä äänityspaikasta vaikuttaa aavemaisella tavalla albumin tunnelmaan.
Levyn upeasta kansitaiteesta vastaa brittiläinen Russell Mills. Kuvassa on hienoja eläviä tekstuureja ja se kuvaa vahvasti levyn sisältöä: henkistä haavaa, kulumista ja rappeutumista.
Levyn päätösbiisi Hurt päätyi vuonna 2002 Johnny Cashin versioimana uudelleen listoille ja mainstreamiin. 70-vuotiaan country-miehen kipuilussa on kyllä erilainen klangi kuin 25-vuotiaan Reznorin levytyksessä, molemmat versiot puolustavat olemassaoloaan kirkkaasti.
Jokainen biisi albumilla on helmi. Erilaisia tyylejä sekoitellaan ja elektroninen äänimaisema yhdistää palaset yhteen täydelliseksi industrial rock-levyksi. Levy elää mukanani ikuisesti vaikuttavana teoksena, jonka pienimmätkin yksityiskohdat ovat piirtyneet selkärankaani ajan saatossa.
Mikko Ihalainen
