Pyöräytin Anna Inginmaan ja Hypnomenin uutukaisen soimaan toivorikkain mielin, enkä turhaan. Kysymyksessä on erittäin ammattitaitoinen ja tyylitajuinen kombinaatio.
Ensimmäinen miellyttävä yllätys oli kappaleiden kunnianhimoinen melodisuus. Ne ovat hittisävelmiä mutta toteutettuna mystisesti, elokuvallisesti, vaarallisesti ja vaikuttavasti.
Anna Inginmaan laulu soi nyt laajempiskaalaisesti, ja vapautuneemmin. Hänellä on taito vietellä kuulijansa ja antaa sanoille vahvoja merkityksiä kuitenkaan alleviivaamatta, mikä voisi olla häiritsevää. Anna fraseeraa vahvasti, vibratot ovat kauniita ja pyöreitä, ja heleitä, melismoja ja huokauksia viljellään juuri siellä missä ne ovat perusteltuja.
Hypnomen on luku sinänsä. Juha Litmasen luova groove on viipyilevä ja kappaleita kannatteleva. Pekka Laineen kitara-arpeggiot ja riffit ovat tietyllä lailla kiveen hakattuja. Ikään kuin tilalla ei voisi olla mitään muuta. Sami Niemisen Hammondit ovat aistikkaat ja tunnelmaaluovat. Bändi on upea yksikkö ajatonta uniikkia yhteensoittoa ja niukkaa ilmaisua.
”Synnyin auringosta” tuo mieleeni Uriah Heepin ”Lady in black”in. Annan heleys. 12-kieliseltä Rickenbackerilta kuulostava kitaravälike.
”Aamuyön valoon” alkaa jännittävällä introlla, ja viimeistään kertosäe nostaa sen albumin parhaaksi raidaksi. Nostalginen iskelmällisyys ja vaarantunne. Musiikillista Tarantinoa.
”Sukellan” sisältää vahvaa hittipotentiaaliaja päällekkäislaulut nostavat tunnelmaa.
”Tahdon Kaiken” on sieltä iskelmällisemmästä päästä tuoden mieleen pahan Laila Kinnusen.
”Keväästä syksyyn” on kunnianhimoinen ja voimakas, myös lyriikoiltaan. Jäin jo toisen kerran kiinni värssyyn ”…haaveilet vääriä haaveita”.
”Katoavaisuus” on albumin perusraidan prototyyppi, Anna tosin irroittelee ilahduttavasti.
”Salainen ranta” kulkee mukavasti, vaikkakin itseä hieman kiusaa lähes jokaisen kappaleen eteneminen laiskassa keskitempossa. Sanat vievät kuuntelijan mukaansa paikan päälle rannalle.
”Maailmanloppu” tuo toivotun tyylin/temponvaihdoksen. Pekka Laine ihmettelee maailmanloppua särkijä räkäisesti kätkättäen ja Anna tulkitsee tajunnanvirtainfernoa melkein naivistisesti todeten.
”Vie sucrée” on täynnä tunnelmia, kappaleen sisäistä maisemaa ja Anna tulkitsee sen ranskaksi.
”Kuollut mies” on rohkeasti sijoitettu albumin ”huonoimmalle paikalle” eli toisiksi viimeiseksi. Se on tätä kirjoittaessa albumin soitetuin raita Spotifyssa. Kaunis aleneva kromaattinen kulku Annan tulkitessa toteavasti asioita kuolleesta miehestä.
”Lumous” on duoesitys Pekka Laineen kitaran kanssa. Kaunis päätös levylle.
”Maailma katoaa” voisi olla kootut hitit-kokoelma, jos mitataan kappaleiden tarttuvuuden ja melodisuuden mittakaavalla. Se on kuitenkin enemmän. Kokonaisuus. Koko tekijäjoukolla on taito löytää jotain syvällistä viihteellisestä musasta. Samalla lailla kun kuuntelee Las Vegas grind-orkestereja. Räkäisen saksofonin liidaamia aggressiivisia viihdebändejä jotka verhon takana säestivät strippareita. Tulen niistä melankoliseksi. Tällainen albumi voisi olla pelkkä roiskaistu pastissi nostalgisia likkejä ja kliseitä.
Kaukana siitä. Tämä on hienostunut, brutaali, omintakeinen, perinteitä kunnioittava, uuttaluova. Albumi vie mennessään inhimillisiin haaksirikkoihin ja ilon hetkiin syvän samettisella soinnilla ja ravistelevalla tulkinnalla.
-P. Viitala
