Toimittaja Mike Van Dolan kolumni, tammikuu 2023
Tässä kolumnissa pohditaan säveliä, sävelmiä, kirjoitusmerkkejä ja puhetta. Yrittääkseni hahmottaa asiaa kadunmiehen vinkkelistä, olen jättänyt kaiken taustatyön tekemättä.
Verrataan sävellystä kirjoitukseen. On helppo pitää toteta, että hienon romaanin tai runon arvo on suurempi, kuin mitä saataisiin, jos kaikki sen muodostavat merkit sotkettaisiin sikin sokin. Luodakseen arvoa tekstillä, tulee siis kirjoittaa sovitun kieliopin mukaan.
Mitä siis on tämä arvo? Ainakin se tuntuu muodostuvan täysin informaation vastaanottajan mielessä. Esim. vieraskielisellä tekstillä, kuten länsimaissa esim. kiinalla, ei ole lukijalle mitään arvoa, ellei sen merkeistä erota lainkaan tuttuja yhtäläisyyksiä lukijan hallitsemiin kieliin.
Mietitään asiaa sävelten osalta.
Siinä missä suu puhuu sanoilla, jotka on mahdollista koodata merkistön avulla, instrumentti, joka voi toki olla myös laulua, puhuu äänillä, jotka on koodattavissa sävelmerkinnöin. Näin ollen tuntuu loogiselta, että melodian muodostama kokonaisuus on suurempi kuin yksittäisten sävelmerkintöjen summa. Jostain syystä olen ylenkatsonut tätä seikkaa säveliin liittyen. Missäköhän voisi olla syy?
Sävelmä voidaan transponoida ylemmäs tai alemmas ilman suurta merkityksen muuttumista. Samaa ei voi tehdä kirjaimilla. Kirjaimet ja sävelet eroavat siis siinä, että sävelissä niiden väliset suhteet luovat merkitystä, kun kirjain taas on sidottu paikoilleen. Vastaako kahden sävelen välinen suhde eli intervalli siis sanaa?
Onko sävelmissä eri kieliä, eli yhteisiä käytänteitä, kuten tekstissä? Useasti kuulee musiikkia kutsuttavan universaaliksi kieleksi. Sävelmää on verrattain helppo kuunnella vaikka sen tausta olisi omistamme täysin poikkeavien alkuperäisheimojen kulttuureissa.
Kuuntelusta muodostuva arvo on musiikissa tulkitsijan vastuulla. Kirjallisuudessa merkitykset ovat suorempia.
Joku on esittänyt väittämän, että sävelten välisellä suhteella ei ole merkitystä. Äänenkorkeuksien ei edes tarvitse sijoittua tunnetuille sävelkorkeuksille, vaan se voi vaikkapa asettua jonnekin niiden väliin. Kun tätä melodianpätkää toistetaan peräkkäin, alkaa se kuulostaa ihmiskorvissa hyvältä.
Jos tätä verrataan puheeseen, voisin sanoa, että mikäli samaa siansaksaa toistaa useita kertoja, se alkaa kuulostaa merkityksekkäältä. Onko näin? Se lienee kielten kehityksen taustalla.
Mielenkiintoista on, että siinä missä puhetta pyritään usein esittämään yksi puhuja kerrallaan, sävelmän yhteydessä usea eri instrumentti soi yleensä päällekkäin. Vai onko TV:n politiikkadebateissa esiintyvä päällepuhuminen sittenkin vain yritys saavuttaa harmoniaa? Itseasiassa, niin se taitaa yleensä olla.
Musiikissa usein kuultava laulu on mielenkiintoinen ilmiö. Siinä yhdistyvät sanallinen ilmaisu ja sävelet, ja siksi pidän sitä suurempana arvon tuottajana kuin muita instrumentteja. Tähän voidaan yhdistää vielä kuva tai tanssi, jolloin kokonaisuus rakentuu kolmen ulottuvuuden varaan. Ihmekös musiikkivideot ovat niin suosittuja.
Mietitään musiikkikappaleen kerroksia, joissa esiintyy keskenään harmoniassa olevia sävelmiä. Onko musiikkikappale enemmän kuin kerroksiensa lukumäärä? Eräs klassisen musiikin fanittaja puolusti valintaansa sillä, että klassisessa musiikissa näitä kerroksia ja sitä myöten nyansseja on huomattavasti enemmän kuin pop-musiikissa.
Tämä on varmasti osuva argumentti. Tosin jossain vaiheessa raja ihmisen hahmottaviskyvyn ja teoksen informaatiosisällön välillä tulee vastaan. Kakofonia ei yllä arvossa taidokkaan sävellyksen tasolle. Hahmottamiskyky tosin vaihtelee ja myös kehittyy käytettäessä, jonka takia musiikkikokemus on yksilöllinen. Se kuuluisa Joku on esittänyt teorian, että pop-hitin läpilyömisen takana on sen tarjoama tavallinen turvallisuus sekoitettuna sopivissa määrin johonkin uuteen tekijään.
Siinä missä tekstiä ymmärretään vain kielitaidon puitteissa, musiikkia ymmärtävät kaikki, mutta jokainen omalla tavallaan. Voiko musiikkia siis arvostella samalla tavalla kuin tekstiä? Tekniikan osalta ainakin voidaan, ja sanoitus voidaan eriyttää tekstin tasolle. Usein arvioissa teokset puretaankin osatekijöihin.
Eikö tällöin juuri arvoiteta teosta vain tekijöidensä summana? Tarttuva melodia, tyylitajuttomat kitarariffit, hypnoottinen rummun pauke, ja päälle poliittisesti kyseenalaiset sanoitukset.
Sävelmä on suurempi kuin sävelmerkintöjensä summa, mikäli se herättää kuulijassa muistoja hänen aikaisimmista kuuloaistimuksistaan, ja muodostaa näin merkityksen. Mikäli se ei resonoi minkään aiemman aistikokemuksen kanssa, on siitä mahdotonta ottaa selkoa. Toiston kautta tämä uusi tyyli linkittyy kuuntelijan mielessä aikaan, paikkaan, tapahtumiin, tunteisiin, muihin aistihavaintoihin ja syntyy merkitys, jonka kautta arvo voidaan kokea.
Tässä tekstissä on käsitelty musiikkia ja tekstiä. Samat pohdinnat tunnen olevan helposti yleistettävissä muihinkin taidemuotoihin. Asiaa on varmasti käsitelty paljonkin, todennäköisesti antiikin ajoilta asti. Tämä on minun tapani hahmottaa erittäin mielenkiintoista aihetta.
Vaikka nykyaikana kaikki onkin jo nähty, mikäli haluat luoda menestyvää taidetta, rakenna perusta tutunturvallisen kivijalan varaan ja lisää ne omaleimaisimmat keksintösi mausteeksi.
– M. Van Dola
