No juu, elämäni levy on kyseisen bändin Elämän syke, jota olen jo taannoin täällä ylistänyt. Tämä menee ehkä listaan aliarvostetut levyt. Mutta pidän tästäkin erittäin paljon ja siksi tämä kuuluu tännekin. Ratsian taru oli nopea ja myös tyylimuutos aika nopeaa; Suomessa ei tule muuta vastaavaa mieleen, joskin hieman eri tyylistä se oli kuin Hassisen Kone, jonka kaikki 3 levyä ovat ihan erilaisia. Ratsia tuli tietenkin kaikille tutuksi 1979 Lontoon skidit -hitin myötä ja eka LP on sellaista peruspunkkia, toisella jatketaan vielä paljolti samalla linjalla tuhdimmilla soundeilla, mutta jo sillä on kuultavissa muutoksen sävyjä.
Vielä vuonna 1981 alkuvuodesta mentiin samalla linjalla, mutta kuin veitsellä leikaten solisti Honkavaaran kiinnostus alkoi kohdistua synkempiin maailmoihin tyyliin vaikkapa Joy Division. Basisti Rudi Lukkarinen ei ollut uudesta linjasta kovin innoissaan ja hän siirtyi roudaamaan yhtyettä ja kehittelemään omaa bändiään. Koskettimiin oli jo tullut Visa Ruokonen (joka soitti myös jo Elämän syke -LP:n parissa biisissä) ja Rudin tilalle saatiin entinen Xtaasi-mies Kari Starck. Kitaristi Juha Aunola ja rumpali Pasi Kuusjärvi jatkoivat, mutta soittelivat vapaa-aikanaan Rudin touhuissa.
Ensin äänitettiin uusi, pitkä versio toisen LP:n biisistä Kun sä tanssit, mutta se ei (onneksi) soveltunut singleksi, vaan sellaiseksi valittiin aika tarttuva Eilisen jälkeen, jossa uudet tuulet puhaltavat jo niin paljon, ettei bändiä samaksi tunnista. Biisi on kuitenkin aika positiivissävyinen. B-puolen Hiljaisuus sen sijaan on todella synkkä ja hidas. Yleisö alkoi karkota. Itsekin olin aika tyrmistynyt sinkun ensi kertaa kuullessani, mutta A-puolen takia hyväksyin tyylin muutoksen. Ratsian elo oli niinkin nopeaa, että jo loppuvuonna 1981 yhtye heitti viimeisen keikkansa. Tämä levy on äänitetty Aitoon keikalla (äänittäjänä Reino Iso-Aho), vaikkei sitä juuri kuule, studiossa on tehty paljon jälkityötä Måsse Groundstroemin äänittämänä ja Ralf Örnin tuottamana ja se ilmestyi noin vuosi hajoamisen jälkeen. Tämähän taitaa olla Suomen eka gootti-levy (en nyt ole varma, mitä siihen lasketaan), vaikkei muistaakseni tämän kohdalla moista sanaa käytetty, no jotain post-punkia kuitenkin. Mustan Paraatin Peilitalossa ilmestyi vasta seuraavana vuonna. Tämä oli nuorelle punkkarille aikamoinen tyrmistys ja olisi ehkä jäänyt hankkimatta, ellei olisi hyvin pian ilmestynyt Valintatalon alelaareihin viiden markan hintaan.
Ja hyvä ettei jäänyt. Levyn aloittava nimibiisi on erittäin kaunis ja tarttuvakin, vaikkei siinä ole kuin kaksi sointua, mutta eipä ole periaatteessa tuossa Eilisen jälkeen -biisissäkään ja ne lienevätkin levyn helpommin lähestyttävät kappaleet. Kun sä tanssit (osa 2) on lyhennetty versio tuosta bändin ensiäänityksestä ja tietty erilainenkin kun on ns. live, mutta tällaisenaankin se onnistuu olemaan todella tylsä ja vielä huonompi kuin Elämän sykkeen versio. Blow Up on sen sijaan hieno keskitempoinen synkistely, jonka tekijöihin on Honkavaaran ja Ruokosen lisäksi saanut nimensä kuulemma ensi kertaa Starck. Tässä eivät syntikat ole niin paljon esillä kuin muulla levyllä ja siksi tämä poikkeaa hienosti muusta levystä. Tässäkään biisissä ei paljon sointukuvioilla juhlita, mutta ei sitä juuri huomaa, esim. tuo kertosäkeen tilalla oleva yksinkertainen soolo on kaunis.
Viimeisenä A-puolella onkin sitten tuo Eilisen jälkeen, joka on edelleen hyvä ja oli samana vuonna mukana Mikko Niskasen Ajolähtö-elokuvassa, jossa Ratsia esittää biisiä ennen kuin riehunta alkaa. B-puolen aloittaa loistava Ruokosen ja Honkavaaran sävellys Tulen saalis/Punainen kyynel, joka on yli kuuden ja puolen minuutin pituudellaan levyn pisin biisi. Se ei haittaa yhtään, koska biisin hieman kolkko ja jännittävä tunnelma pitää otteessan, ennen kuin biisi pääsee kunnolla edes alkuun, on mennyt jo 2 minuuttia. Olisi mielenkiintoista ollut kuulla, mitä Ratsiasta olisi voinut kehittyä, jos suunta olisi ollut tämä. Kitarat loistavat poissaolollaan ja biisi etenee bassolla ja hienoilla syntikkakuvioilla (no ovat ne kitaratkin siellä taustalla välillä). Tässä vasta onkin aliarvostettu klassikko, ei tältä levyltä yleensä ole mainittu kuin Eilisen jälkeen, jos sitäkään.
En tiedä, kuka on seuraavan biisin Äiti maailma sanoittanut Maigga Valtanen, mutta sekin on mielenkiintoista silloin modernin kuuloista musiikkia ja tällä levyllä tosiaan syntikoiden lisäksi basso on äänitetty aika pinnalle ja minusta se ei ainakaan ole ollenkaan paha asia. Tällaisessa musiikissa se on erityisen tärkeää, kun kitarat ovat jääneet syrjemmälle. B-puolen biisit ovat sen verran pitkiä, ettei niitä ole mahtunut mukaan kuin 3 ja levyn päättää tuo sinkulta tuttu Hiljaisuus, joka tuon Kun sä tanssit 2:n jälkeen on levyn tylsin esitys, muut viisi sen sijaan ovat sen verran hienoa tavaraa, että harmittaa, kun tämä jäi näin lyhyeen ja Honkavaara teki hölmön sooloversion Leijat-biisistä nimellä Leija muutettuaan Helsinkiin ja sittemmin liittyi Hefty Loadiin, jonka jälkeen homma alkoi pikkuhiljaa kadota käsistä ja elämä jäi aika lyhyeksi.
Muuten tuon soolosinkun B-puoli Niele valoa on selvää jatkoa tälle levylle, vaikkei yllä samoihin kuin nuo viisi biisiä. Aunola ja Kuusjärvi menivät Rudin Rudi-yhtyeeseen, jossa viihtyivät ekaan LP:seen asti, toisella ei Ratsian tyypeistä ole enää kuin itse Rudi. Aunola on levyttänyt levyllisen rockia Doc Jerry -nimisen yhtyeen kanssa v. 2011. Visa Ruokonen, joka tunnetaan paremmin Brandina, perusti tietenkin Shadowplayn ja aloitti myös ajoittaisen soolouran. Shadowplay keikkailee (liian) harvoin, viimeksi kuitenkin kuluvana vuonna. Starck taas on soittanut monissa bändeissä, Honkavaaran kanssa esim. levytettiin Killer Poodlesin kaksi biisiä Rock’n’roll -kokoelmalle, jotka muuten jäivät Honkavaaran viimeisiksi levytyksiksi 1986. Yhdessä he olivat myös aloittamassa Innerspacemenia, josta Jyri sai kuitenkin potkut jo ennen ensimmäistä keikkaa (jolla muuten olin). Muita bändejä ovat olleet Sick Things International, Valkyrians ja Northquakes, joista kaksi viimeisintä ovat tuollaista skarenkuttelua.
Niin, vähän synkän lopun Ratsia ja hra J.H. saivat, mutta olisi se pahempikin voinut olla, nimittäin ellei tätä levyä olisi julkaistu. Jälkipolvikin on ilmeisesti vähän alkanut löytää tämän, koska tämä on julkaistu peräti kolme kertaa uudestaan, CD:nä 2009 ja vinyylinä 2012 ja 2022. CD:lle olisi kyllä mahtunut bonukseksi singleversiotkin, jotka poikkeavat luonnollisesti siten, että ne on äänitetty kokonaan studiossa. Suruaika on muuten äänittänyt tuon Hiljaisuus-biisin Tribute To Ratsia -levylle, joka ilmestyi 2005.
-V. Vahtera
