Tämänkertaisessa The Record of My Life -osiossa vierailee Inferno Magazinesta tuttu toimittaja, Mikko Malm, joka on pitkään kirjoitellut arvosteluja ja pohdiskellut musiikin kehitystä monesta eri näkökulmasta. Tässä hänen valintansa. Toivotaan, että Mikko osallistuu jatkossakin vierailevana toimittajatähtenä tässä osiossamme.
Queen on varmaan itselleni niitä autiosaaren yhtyeitä, jonka discografia vastaa oman musiikkimaun huomioon ottaen aika moneen tarpeeseen.
Vuonna 1970 perustetun orkesterin repertuaarista löytyy niin progressiivista rockia, heavy metalia, funkia kuin discopoppiakin.
Parhaat levynsä Queen teki vuosien 1973-1976 välillä, jolloin se julkaisi viisi ensimmäistä studioalbumiaan. Queen, Queen II, Sheer Heart Attack, A Night at the Opera sekä A Day at the Races ovat kaikki omalla tavallaan lähes täydellisiä rock-levyjä, joista löytyy tarttuvuutta ja taiteellista kunnianhimoa. Tämän jälkeen yhtye ei suinkaan lopettanut hyvän musiikin tekemistä, mutta valitettavasti yhtä tiukkoja albumikokonaisuuksia se ei saanut aikaiseksi.
News of the World (1977) ja sitä seuranneet levyt olivat selkeitä esimerkkejä siitä, että kvartetti oli laittanut kaiken fokuksensa isojen radiohittien kirjoittamiseen sen sijaan, että olisivat miettineet albumeita draamallisina kokonaisuuksina. Toisaalta melkoisia hittibiisejä Queen sitten väänsikin ja vielä melko monipuolisella skaalalla.
Marxin veljesten klassikkomediasta nimensä napannut A Night at the Opera on osuva nimi levylle, sillä kuuntelukokemus todellakin muistuttaa iltaa oopperassa. Albumi on täynnä melodraamaa ja vaarallisia tilanteita, mutta toisaalta myös hehkuvaa sentimentaalisuutta ja atavistista nostalgiaa. Se on villi sekoitus energistä hard rockia, leikittelevää barokkipoppia, folkia sekä progressiivista rockia.
Kuulin levyn ensimmäistä kertaa hieman päälle 30 vuotta sitten ja olen yhä yhtä syvästi rakastunut siihen kuin silloinkin. Tai vuosien varrella se rakkauden määrä on jopa ehkä kasvanut kun kypsymisen ja kielitaidon paranemisen myötä on löytänyt teoksesta yhä uusia tasoja.
Queenin vahvuus on aina ollut se, että kaikki bändin jäsenet ovat loistavia lauluntekijöitä ja sellaisina myös kovin erilaisia. Levyn avaa Freddie Mercuryn kynäilemä Death on Two Legs, joka on myrkkyä sylkevä hyökkäys bändin ensimmäistä manageria, Norman Sheffieldiä kohtaan.
Muita laulajan sävellyksiä levyllä ovat vaudeville-henkiset ilottelupalat Lazing on a Sunday Afternoon ja Seaside Rendezvous, koskettava Love of My Life sekä ikoninen Bohemian Rhapsody, josta lienee sanottu jo kaikki tarvittava. Kitaristi Brian Mayn käsialaa ovat puolestaan miehen itsensä laulama scifi-teemainen folk-ralli ’39, jykevästi rokkaava Sweet Lady, mystisen eeppinen Prophet’s Song sekä dixieland-jazzia emuloiva Good Company.
Rumpali Roger Taylor kirjoitti puolestaan niin ikään itse laulamansa I’m in Love with My Carin kun taas basisti John Deacon on vastuussa hyväntuulisesta ja beatlesiaanisesta You’re My Best Friendistä. Levy päättyy juhlallisesti God Save the Queeniin,josta May on tehnyt tyylikkään sovituksen.
A Night at the Opera kuuluu jokaisen musadiggarin yleissivistykseen ja uskallankin suositella levyä musiikkimausta riippumatta lähes kaikille. Ainakin jos musiikkimaku koostuu populaarimusiikin eri muodoista.
Queenin tälle levylle luoma musiikki on taiteellisesti kunnianhimoista ja paikoitellen mutkikastakin, mutta se ei ole kuitenkaan luotaantyöntävän haastavaa (jos siis asiaa tarkastelee keskivertokuuntelijan näkökulmasta) tai itsetarkoituksellisen kikkailevaa, vaan sävellyksistä löytyy runsaasti koukkuja ja pop-sensibiliteettiä.
Ehkä itsetarkoituksellisen kikkailun piikkiin voi laittaa yhtyeen harrastaman yleisen eksessiivisyyden, oli sitten kyse sovituksista, musiikin tyylillisestä eklektisyydestä tai tuotannollisista erikoistehosteista.
Queenin luomisvoimalla ei sinällään ollut rajoja, mutta koska yhtyeellä oli myös huumorintajua, on sen ilmaisussa sisäänrakennettuna luonnollista kepeyttä, joka tekee sen musiikista helposti lähestyttävää ja vetovoimaista.
–M. Malm
