London -bändikatsaus

Aiheeseen liittyvää

Kirjalliset ystävät -kirjoituskilpailun teemana ystävyys

Kirjalliset ystävät -kirjoituskilpailussa Kustantamo S&S etsii uutta kotimaista kaunokirjallisuutta,...

True crime -teos norjalaismiljonäärin vaimon oudosta katoamisesta

Lunnaat – rikostapaus, joka järkytti Norjaa (Gummerus) kertoo tasapainoisesti...

”Unelmalista” on seksipositiivinen aikuisen naisen odysseia

Kirsi Karhun eroottisessa romaanissa rohkea kehollisuus kohtaa kesäisen Suomen. Kuka...

2040 – Tarinoita demokratian tulevaisuudesta

Millaiseksi taipuu demokratia, kun huippukirjailijat pääsevät vauhtiin? Tarinoita demokratian tulevaisuudesta...

Jaa somessa

London perustettiin loppuvuodesta 1976 laulaja Riff Reganin (oik. Miles Tredinnickin), Clashin koesoitossakin käyneen rumpali Jon (Jonathan) Mossin, kitaristi Colin Wight (Dave Wight) ja basisti Steve Voicen toimesta.

Muutaman viikon treenin jälkeen oli ensimmäinen keikka Rochester Castlessa, jossa oli paikalla entinen Yardbirdsin ja Marc Bolanin manageri Simon Napier-Bell, jonka mielestä bändi oli karismaattisinta sitten Rollareitten alkuaikojen (!). Hän alkoikin Londonin manageriksi ja pian he olivat kolmen kuukauden kiertueella lämmittelemässä Stranglersia ja levytyssopimuskin järjestyi MCA-yhtiön kanssa keväällä -77.

London band 1977
London 1977. Kuva Ian Dickson. punk77.co.uk

Ilmestyi single Everyone’s a winner/Handcuffed, joka  ei oikein erottunut punksinkkujen tulvasta, mutta sai kuitenkin hyvät arvostelut ja siitä tehtiin myös video.  A-puoli on muuten julkaistu eräällä brasilialaisella punkkokoelmalla ja singlekin julkaistiin Ranskassa, Italiassa, Saksassa ja Australiassa. Syyskuussa seurasi Englannin kiertue ja uusi ep, 7- ja 12-tuumaisena julkaistu Summer of love.

Neljästä biisistä paras on ylivoimaisesti No time, joka on bändin koko uran paras biisi ja myös yleisön suosikki. Listojen alasijoillekin päästiin, sijalle 52 ja he olivat ehdolla Top of the popsiin, mutta tuottajat epäilivät heidän tekstejään ja vaikka he kirjoittivatkin niitä uusiksi ilman kirosanoja, eivät silti päässeet esiintymään. EP:llä on myös versio vanhasta Easybeats-hitistä Friday on my mind.

Animal Games

Yhtye jatkoi tiivistä keikkailuaan ja marraskuussa oli jo kaupoissa uusi single Animal games/Us kids cold. Tämä ei kovin hyvää tulevasta LP:stä luvannut, mutta pääsivät sentään esittämään a-puolen TV:n So it goes-ohjelmaan.

Samanniminen LP seurasi tammikuussa -78, mut silloin London oli jo hajonnut, yhtye oli soittanut viimeisen keikkansa hieman ennen joulua 1977 Marqueella. Jon Mossia oli pyydetty Damnediin ja se oli siinä, ex-Generation X jne.

John Towe kävi kokeilemassa, mutta se ei toiminut ja London hajosi. Itse LP on aika sekava, yhdestätoista biisistä 5 on jo ennenjulkaistu, vaikka ekan sinkun a-puoli onkin uusi versio.

Kuudesta uudesta mikään ei nouse lähellekään No timea tai muitakaan pikkulevyn biisejä, mutta taannoin kuunnellessani oli todettava, että onhan tämä ihan ok.


Sitten

Regan jäi MCA:lle ja teki vuosien 1978 ja 1980 sille 4 soolosingleä ja viimeisen 1981 Epicille. Levyillä soittavat henkilöt ovat mm. Magazinesta ja niillä on myös kaikki entiset Londonin tyypit, etenkin Steve Voice. Singlet ovat täyttä poppia ja pidän etenkin ensimmäisestä All the nice boys and girls in the world (josta pyörii youtubessa myös Londonin tekemä demo vuodelta -77 ja se ei tästä kauheasti eroa) ja viimeisestä Hard hearts don’t cry. Regan myös kirjoitti Andy Millerin kanssa 1982 biisin Hottest girl in town, jonka levytti Bernie Torme (mm. Ozzyn ja Gillanin kitaristi). Sittemmin Riff siirtyi komediakäsikirjoittajaksi.

Stevellä oli 2 bändiä; The Original Vampires ja Blind Yeo. Dave soitti kaksi LP:tä ja muutaman singlen tehneessä yhtyeessä Metro, mutta en tiedä onko hän noilla levyillä. Sittemmin hän liittyi Amerikasta Englantiin muuttaneeseen Holly & the Italians -yhtyeeseen, kunnes vaihtoi täysin suuntaa ja ryhtyi kansainvälisen politiikan luennoitsijaksi! Mossin ura jäi lyhyeksi Damnedissa ja he lähtivät yhdessä Lu Edmondsin kanssa perustamaan rockyhtyettä The Edge, joka sai aikaan muutaman singlen ja LP:n Square 1.

London Punk-yhtye
Kuva punk77.co.uk

Moss soittaa myös Jane Aire & teh Belvederesin levyillä ja Adam & the Antsin sinkulla Cartrouble ennen nousuaan maailmanmaineeseen Culture Clubissa. Hän sattui olemaan myös Boy Georgen poikaystävä vuoteen 1986! Mutta mies taitaa olla bi, koska 3 lastakin on tullut tehtyä. Mossilla on noita bändejä ollut helvetisti, joten sanotaan nyt vaikka, että hän on ollut myöhempinä aikoina noissa CC:n comebackkiertueilla ja levyillä ja erosi siitä keväällä 2021. Manageri Napier-Bell löysi taas Londonin jälkeen kultasuonen, kun alkoi Whamin ja George Michaelin manageriksi.

Get Out Of London

Captain Oi julkaisi 1997 koko yhtyeen tuotannon CD:nä nimellä Punk rock collection ja noin 10 vuotta myöhemmin yhtye teki yllättäen comebackin. Reganin ja Voicen rinnalla olivat uudet miehet kitaristi Hugh O’Donnell ja rumpali Coli Watterston (ex-Nosebleeds) Wight asui liian kaukana ja Mossilla oli kiireitä muiden yhtyeidensä kanssa.

Keikkoja on tehty paljonkin ja vuodelle 2009 oli suunnitteilla CD-EP, joka ei ilmestynyt. Kesällä 2010 ilmestyi kuitenkin ”virallinen” bootleg, jonka joku oli heidän tietämättään äänittänyt heidän keikaltaan. He sattuivat kuitenkin pitämään siitä ja niin oli ulkona Get out of London-niminen kahdentoista biisin cd, jota myytiin keikoilla ja heidän sivujensa kautta. Mukana on vanhojen biisien lisäksi pari uutta, mutta eivät oikein youtuben perusteella innosta. Toisaalta, ei niistä kauheasti selvääkään saa. Helmikuussa 2012 tuli sitten ulos uusi studiocd (34v. ensimmäisestä!) Bin Linerin kautta julkaistu Reboot, josta Tandiz music julkaisi 2018 vinyyliversion.

Nämä comebackit eivät usein kauhean hyvin onnistu ja ei tämäkään saanut minua tätä hankkimaan, levy on minusta tasapaksua junnausta, kiva nyt kuitenkin, että ovat olemassa. Regan teki 2015 soololevyn Milestones ja tästä pidän huomattavasti enemmän, tuottajana on aisapari Steve Voice ja soittaakin levyllä.

Londonin basistiksi tuli 2015 Rick De’Ath ja Voice siirtyi kitaraan. heinäkuussa 2020 tuli uusi CD The Hell for Leather mob ja tähän pätee samat sanat kuin Rebootiin. Kuuntelin kerran läpi youtubessa ja hankkimatta jää. No pelkästään No timen ansiosta yhtye on paikkansa punkhistoriassa ansainnut!

Discografia

  • 7″:Everyone’s a winner/Handcuffed (MCA 32.029) 1977
  • 7″ ja 12″:SUMMER OF LOVE (MCA 319,MCA 319T)  Summer of love – Friday on my mind///No time – Siouxie Sue  9/1977, julkaistu myös Saksassa
  • 7″:Animal games/Us kids cold (MCA 336) 11/1977, julkaistu myös Hollannissa
  • LP:ANIMAL GAMES (MCA MCF 2823) 1/1978, julkaistu myös mm.Italiassa ja USAssa
  • CD:PUNK ROCK COLLECTION (Captain Oi AHOYCD 077) 1997 koko tuotanto
  • LP:ANIMAL GAMES (Malkoridia rec. MKDR 078-5554) 2001, Italia, bonuksina Friday on my mind ja Siouxie Sue CD:GET OUT OF LONDON (PUNK77 rec. PUNK77K) 2010
  • CD:REBOOT (Bin Liner RUBBISHCD 012) 2/2012, LP:Tandiz music ltd.,BMG music publishing lod. LON001 2018 CD:THE HELL FOR LEATHER MOB (Beack cafe rec. BCR002) 7/2020

– V. Vahtera

spot_img