Metallimusiikkiin liittyvät elokuvat eivät ole aivan jokapäiväisiä. Saati sen mustimpaan sävyyn viittaavat, joista on lähinnä tehty melko tylsiä dokumentteja.
Varsinaisista leffaleffoista esimerkiksi Jonas Åkerlundin Lords of Chaos -tuotosta suunniteltiin ja tehtiin pienen ikuisuuden verran. Kuitenkin oikeastaan tuonkin alkupuolta lukuun ottamatta (kiitos kuuluu Jack Kilmerin oikein hyvälle roolisuoritukselle Pelle Ohlinina) koko pätkä oli lähinnä rasittava allekirjoittaneen mielestä. Varsinkin Varg Vikernesiä näytellyt Emory Cohen oli käkätyksineen todellinen pohjanoteeraus.
Tämä filmi tosin oli pienoinen yllätys, sillä se tulee Islannista, jonka yhdistän lähinnä Nordic noir-tyylisiin rikossarjoihin. Toki maasta on tullut hyvä bm-bändejä, kuten Svartidauði ja Auðn.
Ragnar Bragasonin elokuva keskittyy Hera-nimisen (Þorbjörg Helga Þorgilsdóttir) nuoren naisen elämään hänen veljensä kuoltuaan traagisessa onnettomuudessa. Surunsa keskellä Hera purkaa negatiiviset tunteensa metallimusiikkiin ja veljensä jalanjäljissä samaistuu ennen kaikkea black metalliin.
Málmhaus on siitä mielenkiintoinen musiikkielokuva, että se keskittyy lähinnä päähenkilön sisäiseen maailmaan ja tunteiden käsittelyyn. Tietty leffassa vilahtaa aikakauteen kuuluvat Mayhem ja Burzum (vaikkakin jälkimmäinen nimettömänä uutisissa), mutta näistä ei tehdä varsinaisesti erillistä numeroa, vaan ne toimivat oikeastaan pienenä ihan toimivana viitekehyksenä. Toki elokuvan kulkuun vaikuttavat tietyt klassiset teot, estetiikka ja ne näkyvät myös varsinaisessa juonessa.
Mitä tulee pääteemaan, niin puritaanisessa syrjäisessä kylässä virikkeet ovat vähissä ja Hera on sielunelämänsä kanavoinnin kanssa todella yksin. Tässä onkin ihan hyvä kapinallinen viittaus, kuinka koko musiikkigenren toinen aalto sai alkunsa osittain ja bensaa kirjaimellisesti kunnolla liekkeihin.
Elokuvan loppu tosin oli ainakin itselleni pettymys ja tietyt osiot juonessa tuntuivat melko hätäistyiltä. Näitä toisaalta voi antaa anteeksi, sillä käsissä on pienen budjetin mielenkiintoinen helmi musiikkileffojen genressä.
Kauttaaltaan Málmhausin draamallinen lähestymistapa on sen verran mainio, että se kannattaa napata jostain käsiinsä ihan kuriositeettina, vaikka tummempi musiikki ei olisi sydäntä lähellä.
– K. Leijala
P.S. Lisäksi elokuvassa esiintyvä ns. päätuotos on muuten jopa ihan omaperäisen hyvä.
