Pixies myllytti massiivisen läpileikkauksen koko tuotannostaan eleettömän karismaattisesti. Hämmentävä mutta ammattimaisen kova konsertti sai minut janoamaan lisää Pixiesiä.
Lähdimme pienellä musiikki-intoilijoiden porukalla autoilemaan kohti Helsinkiä Tampereelta tiistai-iltapäivästä. Automatkalla vertailimme porukan kokemuksia Pixiesin materiaalista ja kuuntelimme tottakai kiertueen settilistan mukaista soittolistaa striimauspalvelusta.
Pixies on aina vaikuttanut vähän niin kuin taustalla omassa musiikkiharrastuksessani, bändi on vaikuttanut lukuisien vaihtoehtorockin ja popin artisteihin mitä olen seurannut teiniajoista asti. Nirvana, Smashing Pumpkins, The Strokes, Radiohead ja lukuisat muut kovan luokan bändit hehkuttavat usein Black Francisin luotsaamaa Pixiesiä ja ovat paljon velkaa yhtyeen kieroksi ja timanttiseksi hiomalle loud-quiet-loud-tyylille. Itselleni tutuinta materiaalia on nimenomaan Pixiesin alkutaipaleen levyt Doolittle ja Bossa Nova. Rakastan monia kappaleita noilta klassikkolevyiltä ja Black Francisin kirskuvan karismaattinen huutolaulu energisoi maagisesti. Noiserockin tyyliin säädetty kitaravalli ja psykedeelisen oudot pitkät biisit ovat myös tuotannon suola.
Ikonista bändiä lämppäsi brittiläinen kahden miehen orkesteri the Big Special, joka runttasi rumpalin ja laulajan sekä samplerin kombinaatiolla hyvin Sleaford Mods-tyylistä matskua. Tosin melodisilla koukuilla varustettua sellaista. Bändi oli riehakas ja pursusi ekstroverttiä innostusta, mikä erosi massiivisesti pääesiintyjän tuomasta tunnelmasta.
Yleisö näytti olevan suurelta osin X-sukupolven edustajia. Pixies on kuitenkin ehkä eniten vaikuttanut 80-90-luvun taitteessa nuoruuttaan ja vaihtoehtomusiikkia kuluttaneiden elämään. Kulttuuritalo tilana sopi erittäin hienosti tälle konsertille. Porukka oli siis rauhallista ja selvästi tiistai-illan myöhäisempi nukkumaanmeno jo vähän ahdisti. Juuri kukaan ei liikkunut pientä heilumista enempiä, vaikka välillä jonkun käsi uskaltautui päätä korkeammalle ja jossain vaiheessa puhelinten ruudut nousivat kuvaamaan orkesterin taianomaista eleettömyyttä.
Pixies aloitti jämptisti minuutilleen ennalta ilmoitetun ajan mukaan. Soittimet päälle ja menoksi. Ei mitään tervehdystä, eikä oikein katsetta edes yleisöön.
Ja koko 1,5 h setin ajan sama juttu. Ei välispiikkejä, ei minkäänlaista kontaktia yleisöön eikä bändikavereihin. Kaikki tekivät introvertisti ja professionaalisti oman hommansa. Aluksi tämä viileys tuntui oudolta kontrastilta lämppäriin verrattuna, mutta kun Pixies soitti meitä biisi biisiltä syvemmälle diskografiansa uumeniin niin tajusin että valittu tapa oli juuri oikea. Musiikki on se kommunikaatio ja säästyipähän aikaa soittaa Wave of Mutilation kaksi kertaa eri tempoilla setin aikana. Biisejä soitettiin todella paljon. Puoleentoista tuntiin mahtuu aika monta 3 minuutin rock-biisiä. Ja voi että, miten hienoja melodioita ja monipuolista materiaalia käytiin läpi. Myös ne isoimmat biisit itselle tulivat melkein kaikki. Ainoastaan Debaser loisti poissaolollaan. Ajattelin että se tulisi varmaan encoressa. Mutta encoreahan ei myöskään tullut, kuten valittuun minimalistiseen tyyliin sopii. Viimeisen biisin jälkeen bändi sentään tuli yhdessä lavan etualalle yhteishalaukseen ja silloin irtosi myös hymyjä Suomelle.
Jotain maagista tällaisessa puhumattomassa meiningissä oli, vaikka sen voisi tulkita tylyksi ja kylmäksi. Pixiesin biisithän ovat vähän tylyjä ja sanoitukset välillä brutaalejakin, vaikka ne koristellaankin surf-punk-soundeilla ja tarttuvilla pop-melodioilla. Joten ehkä tämä kaikki oli juuri sitä Pixies- nimisen orkesterin magnetismia.
Kotimatkalla tiimimme oli sitä mieltä että oli ihana reissu, ja Pixiesiä pitää tutkia ja nautiskella ehdottomasti lisää.
Mikko Ihalainen
